Juhlat jatkuivat hilpeinä ja äänekkäinä, mutta Amanda ei sitä kuullut. Hän oli vaipunut muistoihinsa. Taas hän näki mustan lipeämassan vyöryn, taas hän kuuli oman äänensä. ”Me jäämme tänne paikallemme, se on turvallisinta.” Kun ne kuohuvat päivät sitten olivat ohi, ui suurin osa parvesta selkää rantahiekalla. Siellä joukossa oli elottomana myös Armas, Amandan ensi- ja viimerakkaus, elin- sekä sielunkumppani. Sen muiston kanssa ei ensin ollut helppoa elää mutta nyt muisto oli jo haalistunut. Kaikki muukin tuntui haalistuneelta, ikään kuin elämän kiivas virta olisi rauhoittunut suvantovaiheeksi.
Puoliltaöin Amanda aisti kylkiviivallaan kun nuoriso lähti hevosenleikkeihinsä kohti riimuverkkoja, mutta ei viitsinyt lähteä heidän iloansa pilaamaan. Kuuli hän senkin kun aivan lepokiven takana kaksi pientä kalaa kohtasivat salaa. Poika kuiskutti ”Muori nukkuu sikiunta, täällä voimme olla ihan turvallisesti”. Eipä se Amandaa häirinnyt, eihän ensirakkaus pahaa tee.
Aamun sarastaessa juhlakenttä oli tyhjä, suurin osa oli nukkumassa ja sitkeimmät jatkoilla kuka missäkin. Amanda lähti hitain, vakain pyrstöniskuin kohti Demetriuksen katiskaa, se olisi sopiva päätös pitkälle elämälle. Weken avoimen kidan yllä Amanda näki kuoleman silmät mutta ei häntä pelottanut, pikemmin kuin olisi nähnyt vanhan ystävän. Samalla hän tunsi olonsa kepeäksi ja huojentuneeksi, syyllisyyden ja vastuun taakka vierähti pois. Näin olisi hyvä elämänsä päättää. Amanda hymyili ja pysähtyi vielä hetkeksi katiskan suun eteen.
Demetriuksen airojen loiske alkoi jo kuulua kun tapahtui jotain. Kuin uudet, raikkaat vedet olisivat virranneet Amandan sielun suvantoon. Hän ei enää halunnutkaan kuolla. Riemukkaasti hän iski silmää katiskasta katsovalle kuolemalle ja sanoi: ”Hei, rakas ystävä. Maltat varmaan odotella minua vielä viikon tai vuoden tai viisi, sillä minä teen vielä yhden matkan. Koskaan en sitä aiemmin ehtinyt, kun piti kantaa vastuuta parvesta ja jälkikasvusta. Mutta nyt minä lähden Puumalaan.”
Kommentit