-Terve, Deme-vaari. Ja hyvää uutta vuotta!

-Katsohan, Ipa ja Repehän se siinä. Kiitos kiitos, mukavaa kun ehditte isovaaria tervehtimään. Ottakaahan tuosta mehua ja keksejä. Mitäs olette tehneet joululomalla?

-Käytiin Ruokolahdella virvelöimässä karppeja ja monneja, niin kuin joka joulu.

-Vai karppeja ja monneja. Tiesittekös, pojat, että viisikymmentä vuotta sitten ei Saimaasta niitä vielä saanut?

-No mitä silloin oikein kalastettiin?

-Kuhaa ja lohta, talvisin myös matikoita. Talvikalastus oli silloin rankkaa hommaa. Vaarikin piti talviverkkoja jään alla, silloin jää oli niin vahvaa että autolla pystyi ajamaan.

-Ohhoh, on niillä ollut rankat jäähdytyslaitteet. Mahtoi se viedä paljon energiaa, ei ihme että öljy loppui kesken.

-Noh noh, älkääs nyt viisastelko, kyllä eskarissa on kerrottu vuosisadan alun talvista. Silloin Etelä-Suomessakin harrastettiin hiihtoa, eikä siihen tarvittu hiihtoputkia.

-Hiihtoputkia? Ai niin, niitä energiasyöppöjä jotka suljettiin 30-luvun energiakriisin aikaan. Ja joissa nyt viljellään tomaatteja.

-Niitä juuri, silloin niitä vasta alettiin rakentaa. Aina aamuisin vaari meni hiihtämällä töihin, ongelmana olivat vain sapelihammastiikerit ja mammutit joita piti metsissä väistellä.

-Ohoh, aika hurjaa! On se ollut vaarallista aikaa.

-(*hampaaton virnistys*)

-VAARIII, taas sinä huijasit.

-Ihan pikkuisen saatoin narrata.

-Kyllä me se heti tiedettiin, yhtään ei uskottu. Mutta yhdessä vanhassa kirjassa oli kuva missä ihmiset menivät uimaan järveen, onko se ihan totta?

-Tietysti, kesäisin uitiin ihan alvariinsa, saunasta ja ilman.

-Eivätkö ne silloin pelänneet piraijoja ollenkaan?

-Ei Suomessa silloin ollut vielä piraijoja. Veden Ystävät istuttivat ne Saimaaseen vasta 40-luvulla kun vesi oli lämmennyt tarpeeksi piraijankutuun. 2010 pelättiin enemminkin sitä että Saimaa saastuu pilalle, onneksi ei niin hullusti käynyt.

-Järvi ilman piraijoja kuulostaa mukavalta, olisipa eletty silloin. No nyt meidän pitää mennä, kiitos mehusta.

-Näkemiin, pojat.

Vastaus pakinaperjantain 162. haasteeseen: Tulevaisuuden muistelu. Aikaperspektiivi on viidenkymmenen vuoden päästä kohti nykyhetkeä ja katse on suunnattu Saimaalle, kuinkas muutenkaan.
 

 Osa 1:  Kalasaalis

Lupasin Tialle dokumentoida ja julkaista talven ensimmäisen verkkosaaliin. Vassokuu.
 

Ensin ajattelin lähteä viemään luukalaa Tarjalle, joka Korppoon kalastajat jättivät tänä vuonna julmasti ilman jouluhaukea. Sitten kuitenkin tuumin että laittakoon valiokuntaneuvoksen kalaan jos kalaa mielii, eihän sillä ole muutakaan tekemistä. Niinpä pidimme kalat itse ja päädyimme seuraavanlaiseen menuun:

• Kuhafileet pannulla.
• Keitto pikkumatikasta sekä kuhan evistä ja selkäruodosta.
• Hauki jalostetaan savukalasalaatiksi.
• Isompi made lähtee kylille, päätynee keitoksi.
• Mateen sisäelimet… no, tiedätte kyllä. Tai jos ette niin matikanopettajan ruokaohjeista se selviää.

 Osa 2: kirjoittajan helmi
 

Tirlittan heitti minua tällä haasteella, kiitos siitä. Haasteen säännöt: Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin -blogista. Kerro kuka sinut haastoi. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.) Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Paiskaan haasteen edelleen Nils-Aslakille jonka monivuotisesta bloggauksesta tiedän helmiä löytyvän, odotan vastausta oikein uteliaana.

Ja tässä oma vastaukseni:
 
Toivoisinpa löytäväni helmen pakinaperjantaivastausteni joukosta. Mutta helmet eivät synny hetkessä ja minun ensimmäinen pakinani syntyi vasta puolisen vuotta sitten. Paljon saa vielä vettä Vuoksessa virrata ennen kuin tämä raakku pakinahelmen hautoo.
 
Siispä valitsen ohjelmointikielen oppimateriaalin jonka omin pikku kätösin tein kymmenen vuotta sitten. (Et halua lukea sitä, usko pois.) Viisi onnistunutta tekijää ovat: 

1. Se lähtee liikkeelle aivan alkeista eikä odota käyttäjältään liikaa (luullakseni).
2. Se rakentaa ohjelmoinnin osaamista kuin taloa, vahvasti konstruktivistisella otteella perustuksista kohti vesikatto.
3. Se on edelleen yhtä ajankohtainen kuin tekohetkellä.
4. Se on kaupallinen menestys, sitä on kahden euron hintaan myyty satoja kappaleita. (Olen ne pakkomyynyt opiskelijoille ja rahat kiltisti tilittänyt kassaan kopiokoneen käyttömaksuina mutta silti.)
5. Millään ei löydy enää viidettä. Sorry. Jos loppukäyttäjiltä kysyttäisiin niin ehkä ei olisi löytynyt neljääkään =)

Nyt rauhoitun joulunviettoon ja toivotan kaikille blogiystäville erityisen armorikasta Vapahtajan syntymäjuhlaa.
 

 
Rospuutto, tuo mainio tekosyy kalamiehelle. Syy vaikertaa itsesäälissä kun ei pääse kalaan vaikka muka miten tahtoisi. Syy tarjottavaksi vaimolle joka ihmettelee miksei sitä kalaa koskaan pöydässä näy. Syy lamaantua sohvalle syksyn harmauden nujertamana. Syy päivitellä ilmastonmuutosta kun talvetkin ovat vain yhtä ikuista syksyä.
 

 
Ei tänä syksynä. Tuskin ehdin kesäverkot kuivattaa ja kuuriin kantaa kun ensimmäiset pilkkiukot jo rantajäitä kokeilivat. Ja viimein eilen, tasan viikko siitä kun veneen talviteloille käänsin, aurinko nousi valaisemaan hohtavanvalkeaa järvenselkää. Oli ihan pakko alkaa etsiä tuuria ja avannonkansia, viritellä naruja ja käydä gepsin kanssa vatuloimassa keskusavannon paikkaa.
 

 
Tänään illan pimetessä homma oli valmis ja verkot vetisessä haudassaan vaanimassa pahaa-aavistamattomia matikoita. (Tai kukaties vaikka saamme jouluhauen presidentilliseen tapaan.) Alkava lumisade viimeisteli vielä avantojen suojauksen pakkasta vastaan.
 

 

Vastaus valokuvatorstain 151. haasteeseen: sininen ja valkoinen.

Jää alkaa pikkuhiljaa vaikeuttamaan kalastusta. Vielä tänään menin siitä läpi kuin Keltainen Jäänsärkijä. 

Verkot ovat olleet yli yön kalaa pyytämässä, 4 kappaletta, monensorttisia, muikkuverkosta 80 millin riimuun. Hyvin suunniteltu on aloitusta vaille valmis, siis mietin jo valmiiksi mitä kaloilla tulen tekemään.

Tai helppohan se oikeastaan on ratkaista. Kala pomppii huonosti lentopallona, paperipainona se alkaa tuoksahtaa ja vaikka sitä kuinka lataisi sekä sim-korttia persiiseen työntäisi, on se peräti kehno kännykkä. Siis kyllä se ilman muuta kannattaa syödä.

Lahnoista ajattelin savustaa pari pöntöllistä, yhden halstraan ja loput jakelen kylille. Muutamasta hauesta teen kapakalaa venäläiseen tapaan, se on mukava hiukopala. Loput hautaan syvälle kompostiin. Pari kuhaa pistelen fileiksi pannulla paistettavaksi, loput pakastan rospuuttoajan varalle.

Suolasiika on herkkua, ei tönkkösuolattuna vaan sillälailla kevyesti että juuri ja juuri on graavautunut. Suolan lisäksi tarvitaan hiukkasen tilliä, sokeria ja valkopippuria. Siikoja ei varmaan tule nelikkoa enempää, joten ne voi kaikki suolata.

Muikunpaljous taas vaatii jo mielikuvitusta. Savustus pitää jättää väliin kun joka paikka on täynnä savulahnaa mutta halstrattuna mene helposti puolisen nelikkoa. Kissakin pistelee niitä kevyesti kilon verran. Loppuja varten lainaan jostain pakettiauton ja vien ne Simon autoklaaviin purkitettavaksi.

Vastaus pakinaperjantain 151. haasteeseen: Positiivisuuden ylistys

...ja kuinkas sitten oikeasti kävikään?

No, toisaalta hyvä ettei tarvitse lähteä pakua lainaamaan. Sitä paitsi ahvenkukko ja umpioitu särki ovat myös kelpo kalaherkkuja.

Lammikon takana tehdyissä toimintarainoissa sankarin huono-onninen ystävä voi joutua ravunsyötiksi betonikengillä kengitettynä. Suomalaiseen perinteeseen kuluu saksiniekkojen ruokinta kissanraadolla, luonnollisesti naapurin kissasta. Selvistä hyötynäkökohdista huolimatta kumpikin ajatus on hiukan kolkko, enkä ole niitä käytäntöön aikonut soveltaa.

Ravulle maistuu erityisesti särkikala, siinä suhteessa nuo kymmenjalkaiset herkkupalat muistuttavat slaavilaisia ystäviämme. Puolikiloisesta pasurista saa syötit hyvinkin kymmeneen mertaan ja ne säilyvät pilaantumatta lämpimässä vedessä helposti parikin päivää, tosin silloin syötit on sijoitettava syöttipussiin tai –arkkuun jotteivät kitiinikuoriäyriäiset pistele niitä poskeensa. Myös sumputettuja saksiniekkoja ruokin usein kalalla. Jostain syystä nämä  ravut kuitenkin vieroksuivat tarjoamaani makupalaa.

Keväällä sijoitin aimo rahasumman kaksihuoneiseen ihmekatiskaan, ja onhan sellainen toki hintansa väärti. Oli se laatupeli myös Matti Matikan mielestä. Kas näin se kävi:

Kun menin tyhjentämään katiskaa, oli sen peräkamarissa ämpärillinen pikkuahvenia sekä made, surkea puolikiloinen matikanluiru. Kaikki turskakalojen ystävät tietävät että ne ovat herkullisia mutta puolikiloisessa on vain iso pää ja ruotoinen pyrstö, siis ei mitään syötävää. Mateella oli vatsa aivan nelikulmaisen pinkeänä, se oli ahtanut sinne puolet painostaan pikkuahvenia. Sieltä se katseli minua iloisesti ja kirkkain silmin, halusi selvästi kertoa löytäneensä niin hyvän apajan että kalaa riittäisi minullekin.

Kala oli selvästi Matin näköinen, siis nimesin sen Matti Matikaksi. Otin sen käteeni ja puhuin kuin mies miehelle. Kerroin sille muinaisen Väkevä-Matin urotöistä ja kerroin että silläkin voi olla uljas sankarintie edessään. Ensin pitäisi kuitenkin kasvaa isoksi, eikä siinä touhussa pyydyksiin meneminen auttaisi yhtään. Kun kuvailin sille pyydykseen joutuneen kalan kohtaloa ihmispöydässä, näytti se järkyttyneeltä. Sitten se vatsaevän heilautuksella lupasi että pysyy vastedes kaukana katiskoista. Niinpä päästin sen veteen; se lähti uimaan selälle huiskuttaen pyrstöllään hyvästiksi.

Kahden päivän päästä menin taas katiskalle ja mitä näinkään! Matti oli nyt katiskan porstuassa, samannäköisenä kuin lunttauksesta yllätetty ammattikoululainen. Vatsa oli entistä pinkeämpi, se ei näköjään ollut pystynyt vastustamaan valmiiksi katetun ruokapöydän houkutusta.

Vaihdoin taktiikkaa, nyt puhuin matikalle kuin matikanopettaja vain osaa. Kerroin sille että Saimaassa on satoja vesihehtaareja ja kymmeniätuhansia ahvenenpoikasia jokaista katiskaa kohti, kyllä sieltä herkkuja mateenpojalle löytyy katiskojen ulkopuoleltakin. Lopuksi lausuin sille sananlaskuja, erityisesti sellaisia joissa puhutaan ahneen lopusta. Matti näytti vakuuttuneelta ja katuvaiselta joten päästin sen taas järveen.

Taas kahden päivän päästä menin optimismin vallassa katiskalle. Mutta siellähän Matti jälleen oli, selällään makoili katiskan pohjalla, röyhtäili ja vatsaevillään hiveli pömppöä mahaansa.

Eihän Matti hääppöinen kala ollut, eikä kovin älykäs, mutta antoi se hiukkasen makua kalasopan liemeen.

Vastaus pakinaperjantain 142. haasteeseen: Kalansaalis

Siis rapujen, ei ravustajan. Ravut olivat omissa hämäränjuhlissaan eikä monikaan ehtinyt piipahtaa mertaan. Siitä huolimatta aika juhlavalta tuntui minustakin, istuin sydänyön Hirvisaaren rantakalliolla, tuijottelin tulehen ja katselin kulkurin iltatähteä.

Tiedoksi vaan Kerman Savelle: Ei se ole mistään kotoisin että  fileet on taiteltava kaksinkerroin jotta mahtuvat kalavuokaan.

P.S. Taannoin arvelin kuhan kuolleen sukupuuttoon, mutta kyllä Laihianselältä vielä jokunen reliikki on löytynyt.

Nyt se sitten kuoli sukupuuttoon, kuha nimittäin. Kahteen viikkoon ei ole verkkoihin uinut ainuttakaan järvien sutta, ei edes naapurin verkkoihin. Niin että sukupuuttoon se on kuollut, meidän piittaamattomien verkkokalastajien toimesta. Ja kun se on kuollut, en tietenkään sitä voinut kuvatakaan, siispä alla kuvasarja parin särkikalan muodonmuutoksesta salaatiksi.

…särki säästössä parembi.  En missään tapauksessa halua mainostaa kaupallista tuotetta (tai haluaisinhan minä kovasti mutta kun ne ryökäleet eivät suostuneet sponsorisopimukseen), siispä kutsun tuota kalastajien kesken hurjan suosion saanutta katiskaa salanimellä Poijes.

Se on näin kevätkudun aikaan antanut kaikenkokoista ahventa vähintäänkin riittävästi. Tänään Tyly duunarikin oli tuntisotalla auttamassa saaliin kanssa. Kaikesta huolimatta, vaikka kaikki tutut kalanystävät käytiin läpi, piti muutama kilo pottikokoisia kärrätä kompostiin.  Viimeisessä kuvassa syntymässä oleva kalapotti (nyt se jo tuoksuu uunissa), tarpeina ahven, pekoni, tilli, suola ja valkkari.

Jää kantaa vielä pilkkimiehen, mutta keskusavanto alkoi käydä kovin häilyväreunaiseksi. Siksi päätin eilen lopettaa talviverkkokauden ja uskoa rospuuton alkaneeksi, vaikka Weke-katiska jäikin vielä pyytämään pottiahvenia. Kesäverkoille pääsyä saa kuitenkin odotella vielä reilun tovin, jää on selällä hyvinkin 30-senttistä ja sorsien sulat kovin pieniä.

Päättynyt talvi oli kelien puoleen hyvä ja saaliin puoleen kohtalainen. Verkkokausi kesti 115 päivää ja saalista tuli hiukkasen toistasataa kiloa, kalalajit saalisjärjestyksessä hauki, kuha, made, ahven ja lahna.

	Sen kunniaksi sulatin  ja pistelin poskeeni viimeiset vanhasta saaliista. Alla viime kesän komein yksilö, ärtyisä ja väkivaltainen täplärapuherra. Lounais-Suomessa on jo kevät pitkällä, mutta täällä villissä idässä vielä jatkuvat pilkki- ja talviverkkokelit. Edellisten ilmastonmuutostalvien jälkeen nautin kovin tällaisesta normitalvesta.

Lisäys 30.6.09:  Ravustusajan lähestyessä yhä useampi eksyy näkyjään tälle sivulle Google-haulla, siispä todettakoon että ravustuskausi alkaa joka vuosi 21.7. klo 12:00 ja kestää lokakuun loppuun. Tervetuloa blogiin, jos jäi kiinnostamaan mistä kuvan rapuherra on saatu niin klikkamalla otsikkokuvan demetriusta saattaa löytää lisää johtolankoja tai ainakin lisää kalavaleita.

No ei sentään kaikki, kyllä niitä verkoista tulee melkein entiseen malliin, tänäänkin kuhaa, lahnaa ja ahventa. Mutta pilkkiahvenet ovat kaikonneet inhimillisen tiedon ulottumattomiin. Tänään Murheistenrannassa kävi kaksi pilkkiukkoa, poistuivat puolen tunnin kuluttua kun äkkäsivät että tyhjän saa pyytämättäkin.

Eilen sain olla toimitsijana Suur-Saimaan puolella pilkki-"kisassa" jossa oli 8 osallistujaa ikähaitarilla 2-12 vuotta. Sää helli meitä, lounaan sateet eivät vielä olleet ehtineet tänne. Ensimmäistäkään kalaa ei ylös noussut, mutta kiitettävällä innolla nuoriso jaksoi pilkkiä puolitoista tuntia. Lopuksi tietysti kaikki osallistujat palkittiin.

Keli oli mukava ja kamera tuli kerrankin mukaan verkkoreissulle.

Näkymä verkoilta kotirantaan

Tuomo ja pojat tarkkana

Lahnaa pukkaa

Reilun neljän kilon saalis, ei suuri mutta mukavan monipuolinen =)

Lähetin kuukausi sitten Suomen Luonto –lehteen palautekirjeen ympäristötoimittaja Ismo Tuormaan kolumniin Pyhä verkko ja poro. Ilokseni palaute julkaistiin lyhentämättömänä lehden uusimmassa numerossa (SL 2/09), samoin toimittajan vastine. Vastine on kirjoitettu alkuperäisestä kolumnista poiketen maltilliseen sävyyn eikä siinä enää selviä asiavirheitä ole, samaa mieltä en Tuormaan kanssa toki ole vieläkään. (Sitä kummastelen että poronhoidon puolelta ei palautetta kolumnista lehteen lähetetty, eivätkö poromiehet lue Suomen Luontoa?) 

SL:n uudesta numerosta ja myös lehden nettisivuilta löytyy asiaa sivuava kirjoitus Ärhäkkä vähemmistö torppasi norpansuojeluhalut. Luettuani sen sekä muut SL:n aihetta sivuavat kirjoitukset aiempi epäilykseni vahvistui: Lehti luo tietoisesti totuudenvastaista mielikuvaa luontovihamielisistä ja piittaamattomista kalastajista saadakseen suuren yleisön tuen entistä suuremmille kalastusrajoituksille. Minä en vastusta kalastusrajoituksia norppien pesimäalueella, mutta tätä mustamaalausta vastustan, minun mielestäni hyväkään tarkoitus ei pyhitä keinoja. Suuret joukot saattavat pitää valhetta totena jos se toistetaan tarpeeksi monta kertaa, mutta valhe ei sillä muutu totuudeksi. Taidanpa olla hiukan tuohduksissa, lienee parasta että päätän oman argumentointini tähän. Alla Tuormaan vastine.

Verkot ovat todellinen uhka (SL 2/09) 

Vaikka monien kalakantojen romahduksen alkusyy onkin vesistöjen rakentaminen, pilaantuminen ja perkaaminen, uhkaa verkkokalastus usein jäljelle jääneitä alkuperäisiä kantoja lopullisella iskulla. Verkkokalastus on myös keskeinen uhkatekijä saimaannorpan olemassaololle, mitä tuskin kukaan enää kiistää.

Sekä uhanalaisen saimaannorpan että monien suomalaisten alkuperäisten kalakantojen tilannetta voisi verrata monien uhanalaisten nisäkkäiden asemaan maailmalla. Kun elintila kapenee liikaa ja pyynti tehostuu sekä tiedon että pyyntivälineiden kehittyessä, metsästys on se lopullinen niitti, vaikka metsästäjien absoluuttinen lukumäärä laskisikin.

Hyvä esimerkki tästä kehityksestä Suomessa ovat luonnonvaraiset meritaimenkannat, jotka massiivisista hoitotoimista ja entisten elinympäristöjen ennallistamisesta huolimatta uhkaavat kuolla sukupuuttoon. Syynä tähän on ennen kaikkea merialueen ja rannikon tehostunut verkkopyynti, joka estää kalojen pääsyn kutujokiin ja niiden luonnollisen lisääntymisen. Tästä lisää tietoa esimerkiksi Rktl:n sivuilta: linkki.

Sama ilmiö toistuu muun muassa Rktl:n tutkimusten mukaan myös monilla sisävesillä. Lähes vapaa verkkokalastusoikeus johtaa siihen, että pienelläkin määrällä tiheäsilmäisiä verkkoja väärään paikkaan asetettuna voidaan pyytää pois lähes kaikki kudulle pyrkivät kalat keskenkasvuisena, olivat ne sitten istutettuja tai luontaisesti syntyneitä – ja näin tehdäänkin. Vapaan verkkokalastuksen ongelma on sen valikoimattomuus ja hankala valvonta ylilyöntien estämiseksi.

Lisääntyneet istutukset eivät myöskään ole helpottaneet alkuperäisten ja uhanalaisten suomalaisten kalakantojen tilannetta, monesti on käynyt jopa päinvastoin. Istukkaiden laatu ja elinmahdollisuudet ovat useimmiten huomattavasti huonompia kuin luonnossa syntyneillä kaloilla. Lisäksi istutusten tuoma väliaikainenkin kalastuspaineen lisääntyminen johtaa usein myös arvokkaimpien luonnonkantojen heikkenemiseen.

Timo Sihvo mainitsee esimerkkinä kuhan, jonka pieniä istukkaita hän ei sano saneensa verkkoihinsa ilmeisen vastuullisena kalastajana. Kaikki kalastajat eivät kuitenkaan toimi näin. Tässä suora lainaus Rktl:n verkkosivuilta:

” Liian monessa tapauksessa kuhat kalastetaan keskenkasvuisina tiheillä verkoilla. Jotta mahdollisimman moni kuhanaaras ehtisi lisääntyä ennen saaliiksi joutumistaan, verkkojen solmuvälin pitäisi olla vähintään 50 mm, nopeakasvuisimmille kuhakannoille 55 mm.”

Yllä kuvatun tilanteen muuttamiseksi pitäisikin asettaa koko Saimaalle vähintään kolmen kuukauden täydellinen verkkokalastuskielto saimaannorpan poikaskuolevuuden vähentämiseksi. Samalla pitäisi pyyntikelpoisten kalojen alamittaa kasvattaa ja verkkojen alinta silmäkokoa selvästi suurentaa koko maassa. Ainakin joillakin vesialueilla pitäisi myös vakavasti miettiä pysyvää verkkokalastuskieltoa kalojen lisääntymisen turvaamiseksi.

Suomalainen vapaa verkkokalastusoikeus on maailmassa poikkeus, jolla on ymmärrettävät ja hyväksyttävät perinteet. Alkuperäisluonnon nykyinen tila ei vain anna tämän perinteen täysmääräiseen jatkamiseen mielestäni enää mahdollisuuksia

ISMO TUORMAA

Tai ehkä vihreä ei ole aivan oikea sana, enemminkin se taisi olla punaruskeaa. Tai oikeastaan vesikin oli kohtuullisen kirkasta, ainakin Pien-Saimaan pojan mittakaavassa, mutta kaira sylki ylös peräti oudonväristä jääsilppua. Meren jäätyessä siellä oli varmasti melkoinen levälautta kellunut, nimittäin Virolahdella jossa kävimme pilkillä Suomenlahden vesissä. Mutta eiväthän levät tunnetusti Saimaan poikia pelota.

Aurinko paistoi, kaira puri 20-senttiseen leväpuurojäähän kuin voihin ja luntakaan ei ollut haitaksi asti. Saaliit tosin eivät olleet hääppöiset mutta emme me etukäteen niihin paljoa luottaneetkaan, siksi olimme ottaneet evääksi Murheistenrannasta pari savukuhaa. Hyvä niin.

Syyllisyys painaa raskaana mieltäni, koska olen rikkonut viiden tärkeän instanssin ohjeita/sääntöjä. Julkinen rippi on kuulemma terapeuttinen ja puhdistava kokemus, siis tässä se tulee.

Olen syönyt kaikkien tänä talvena pyytämieni mateiden maksat suurena herkkunani, vaikka Lappeenrannan seudun ympäristötoimen mukaan ne voivat sisältää levämyrkkyjä. Lieventävänä asianhaarana mainittakoon että olen ahminut ne ihan yksin vaarantamatta niillä puolustuskyvyttömiä lapsia.

Olen pyydystänyt verkoilla kalaa, vaikka Suomen Luonnonsuojeluliiton mielestä verkkokalastus pitäisi kieltää välittömästi saimaannorpan suojelemiseksi. Syyllisyyttäni ei vähennä se, että lähimmät norpat pesivät yli 20 km:n päässä, saattahan norppa uida myös Pien-Saimaalle.

Olen syönyt itse pyytämääni kalaa vaikka K-kauppiasliitto epäilemättä toivoisi minun ostavan sen sijaan pangasius-filettä tai edes Pohjanmeren kassilohta.

Tänä aamuna tosin lohduttelin itseäni sillä, etten olekaan maailman suurin roisto, join nimittäin aamukahvia Kuolimon-Villen kanssa. Villen verkkoihin ja vieheisiin saattaa tarttua norpaakin harvinaisempi kuolimonnieriä. Siten Ville saattaa ehtiä syyllistymään eläinlajin hävittämiseen sukupuuttoon hyvinkin ennen kuin minä teen saman saimaannorpalle. Ja siinä se paatunut ryökäle vain ryysti kahvia ja pupelsi marjapiirakkaa ilman syyllisyyden hiventäkään.

Avoin kirje ympäristötoimittaja Ismo Tuormaalle, lähetetty Suomen Luonnon toimitukseen 7.2.09.

 Hyvä ympäristötoimittaja Tuormaa.

Olen pitkäaikainen Suomen Luonnon lukija ja luonnollisesti luen myös kolumninne. Nautin kovin Suomen Luonnon linjasta, joka antaa tilaa erilaisille näkemyksille ja kirjoituksille. Myös kärjistykset kuuluvat ilman muuta kolumneihin. Kolumninne ”Pyhä verkko ja poro” (Suomen luonto 1/2009) alkaa kuitenkin lähentyä jo kansanryhmää vastaan kiihottamista.

Kirjoitatte: ”Kun ottaa esille lähes minkä tahansa viime aikojen sanomalehden tai tutkimuksen, voi lukea, kuinka täysin järjettömät mittasuhteet saavuttanut verkkokalastus uhkaa tapaa sukupuuttoon muun muassa saimaannorpan, saimaanlohen ja saimaannieriän, Päijänteen ja muiden sisävesien taimenkannat, kaikki rannikkomme taimenkannat ja länsirannikon vaellussiikakannat.”

Pyydän teitä mainitseman muutaman tutkimuksen, joihin väite perustuu. Mainitsemanne lajit ovat eittämättä uhanalaisia. Siihen ei minkään mainitun lajin osalta löydy yhtä yksittäistä syytä mutta mm. rehevöitymisellä, ympäristömyrkyillä, ilmastonmuutoksella ja toki myös kalastuksella on osuutta asiaan. Kun syylliset kolmeen ensin mainittuun ovat hakusessa (vai olemmeko kaikki syyllisiä?) niin näytte valinneen helpoimman uhrin syntipukiksi.

Riista- ja kalatalouden keskusliiton tilastojen mukaan verkkokalastajien määrä on pysynyt viime vuosina noin 500 000:ssa. Verkkomäärän kehittymisestä en tilastoja löytänyt, mutta sekin lienee pysynyt suunnilleen ennallaan. Kun samaan aikaan verkkokalastajien keski-ikä on kasvanut (alle 50-vuotiaanan näytän olevan jo poikkeus), niin uskoisin että pyytävien verkkojen määrä vesissämme on mieluummin vähentynyt kuin kasvanut.  Siksi järjettömistä mittasuhteista puhuminen tuntuu kovin oudolta.

Väitätte kolumnissanne myös "pöljimpien kalastajien pyytävän verovaroilla istutetut taimenet ja kuhat heti istutuksen jälkeen". Todellisuudessa noin puolet istutuskustannuksista katetaan velvoiteistutuksilla, jotka ovat kompensaatiota aiheutetusta haitasta (mm. voimalaitosrakentamisesta). Lisäksi istutuksiin käytetään niin kalastuskuntien omia lupamaksuja kuin valtion saamia kalastuslupamaksuja. Siis verovaroja ei istutuksiin kulu.

Kuhat istutetaan useimmiten yksikesäisinä, alle 10 cm pituisina. Yhtään tällaista en ole kuitenkaan verkkoihini saanut, kun en muikkuverkkoja kuhapyyntiin tavallisesti käytä. Lienette siis sekoittanut kuhan ja kirjolohen istutuskalana.

Haluan tuoda esiin vielä yhden näkökannan: Me verkkokalastajat liikumme vesillä (ainakin uistelijoihin verrattuna) vain lyhyitä matkoja ja käytämme usein soutu- tai pienillä moottoreilla varustettuja veneitä. Emme myöskään ole ”pyydä ja päästä” –kalastajia, vaan saaliistamme hyvin suuri osa käytetään ruoaksi saman tien omassa taloudessa, siis kyseessä on todellinen lähiruoka. Siksi jatkan kalastusta hyvällä omallatunnolla myös tästä eteenpäin.

Julkaisen tämän kirjeen, samoin kuin siihen toivottavasti lähettämänne vastauksen blogissani http://demetrius.vuodatus.net, koska tiedän asian kiinnostavan ainakin muutamia verkkokalastusta harrastavia ystäviäni.

Täydennys hakukoneiden kautta kirjoitukseen tulijoille: Palaute julkaistiin lehden numerossa 2/2009, ks.  toimittajan vastine palautteeseen.

Arvoisa komissaari Borg. Olen kovin ilahtunut harrastustani kohtaan osoittamastanne mielenkiinnosta, tämänpäiväinen raporttini alla. Voisitteko myös ystävällisesti kertoa komissaari Piebalgsille että öljylähteemme on ehtynyt, siis uusituvien energiamuotojen kehittämistä ei kannata ihan kokonan hylätä. Ja komissaari Dimas ilahtuu varmaan kuullessaan että vesi on suorastaan läpinäkyvää, sinilevät ovat kaikonneet.

Raportti:

Pyydykset: verkot, 6 kpl. Silmäkoko 45-60mm

Sijainti: 61'05,067 p; 28'18,773 i.

Saalis:

• Sander lucioperca, 1 kpl. Paino 2,1  kg
• Lota lota, 6kpl. Yhteispaino 4,5 kg
• Perca fluviatilis, 3 kpl. Pienensorttisia.

Kunnioittaen: Demetrius, Costa de la Dolorido

P.S. Voisitteko kiirehtiä hiukan seuraavan verkkopinta-alaperusteisen vaikeasti kaakkoisten kalastusalueiden tuen maksatusta, kiitos.

Päivitys 6.2. Etelä-Saimaan verkkolehden artikkeli kertoo mihin ne sinilevät meiltä katosivat, ne ovat näköjään matkalla Tullisalmen kautta Suur-Saimaalle.

Ihan kelvollisista kalasaaliista huolimatta tämä talvi on sujunut tähän asti hiukan apeissa tunnelmissa.Tammikuun alkupuolella sauna-ja verkkoavannoista puski esiin harmaata öljyä. Ehkä joku kanavasta tullut tai menevä laiva oli Hakalinrannassa tyhjentänyt pilssinsä tai painolastivetensä ja mukaan oli tullut muutama sata litra raskasta polttoöljyä. Toki Kaukaskin kävi mielessä mahdollisena syypäänä, samoin läheinen Saimaaseen vetensä työntävä sadevesiviemäri. Seuravalla viikolla öljy vähitellen katosi, virtaukset veivät sen kai Päihänniemenselälle. 

Sauna-avanto, päätin jättää uinnin väliin.

Tällä viikolla taas huomasin, että saimme tänne itäpuolelle maistiaisia läntistä Pien-Saimaata vaivaavasta levästä. On aika mielenkiintoista ettei kesällä eikä syksyllä täällä juuri levää näkynyt, vaikka Sunisenselällä on ollut aivan katastrofaalinen levätilanne elokuusta saakka. Nyt kuitenkin verkot ovat sen verran leväisiä että täytyy kai seuraavalla suojakelillä ottaa ne jata kerrallaan pestäväksi.

Kuitenkin lopuksi, Topeliaanisessa hengessä ja kevättä odotellessa:

Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saima käypi valkeissa aalloissa myrskyn edessä. Jonkun ajan perästä on kaikki jäässä, lumi painaa kuusen lehviä ja sininen vesi on valkeana jäänä.

Mutta havumetsät seisovat vielä viheriöinä, juurikuin toivona kuoleman keskellä, ja matkustaja turkissaan katsoo suurelle valkoiselle jääselälle ja kuuntelee, eikö hän kohta kuulisi ensimmäisen leivojen laulavan. Hän ajattelee kevättä, kun Saima on jälleen sinisenä, kun sen kuvastava pinta on jälleen kiilloitettuna ja raami ympärillä on jälleen pehmeänä hienosta hämärtävästä verhosta, joka riippuu kuusien latvoissa.

Käytiin kalassa Karpaasin kanssa, enimmät hauet jaeltiin suoraan verkoilta kyläläisille mutta tuon verran piti raahata rantaan.

Tänään katsottiin verkot ensimmäisen kerran. On tietysti ihan sama mitä ilmoitan saaliiksi kun kaikki epäileväiset tuomaat pitävät sitä kuitenkin kalavalheena (mikä on ihan kummmallista kun olen tunnetusti rehti veikko ).

Toisaalta, jos menee kysymään asiaa Jussin Tupaan, niin saattaa saada hyvinkin luotettavat saalistiedot, oli meillä sen verran silminnäkijöitä. Todetaan nyt kuitenkin se, että mateenmaksa maistui juuri niin hyvältä kuin muistinkin.

Tänään TP:n kanssa laskimme perinteiset 6 verkkoa hyvinkin 8-senttisen teräsjään alle, ja voin vaikka vannoa että malttamaton made kävi kurkkaamassa avannossa että missä ne verkot oikein viipyvät. Tai ehkä se odottikin matikanopettajaa, ei raukka tiennyt että nyt on joululoma?

Pikku lisähaastettakin hommassa oli, kun uittolauta hajosi (jousi irtosi jään alla). Sen jälkeen jouduttiin uittamaan narua 5-metrisellä laudalla eteenpäin väliavantojen avulla, onneksi jää oli noinkin ohutta.

Hyvää Armon Vuotta 2009 kaikille!

Tältä näytti Laihianselkä jouluaattona, jää valtasi kuin valtasikin järven.

Tapaninaamuna ensimmäinen kalaukko kairasi pilkkireikää uimarannan kohdalla joten eiköhän tässä vielä verkotkin saada jään alle.

Olen tilastoinut kolmen talven kalakelit ja -saaliit melko tarkkaan, tässä hiukan rospuuttotilastoa (rospuutto, on se yksi suomenkielen hienoimmista sanoista).

2006:
Talviverkot laskettiin 26.12.2005
Talviverkot otettiin ylös 20.04.
Kesäverkot laskettiin 29.4.  (kevätrospuutto 9 vrk)
Talvi tuli 31.10 ankaran lumipyryn kanssa mutta ei kestänyt kuin viikon verran ja pikku keskeytyksen jälkeen kesäkalastuskausi jatkui jälleen ja pitkään jatkuikin.
Kesäverkot olisi pitänyt ottaa ylös joulupäivänä koska tapaninaamuna järvi oli yllättäen jäässä, ne kuitenkin poistettiin vasta 30.12. jään alta.

2007:
Talviverkot laskettiin 21.01. (syysrospuutto n. 30 vrk)
Jää ei kunnolla vahvistunut koko talvena ja kevät tuli varhain.
Talviverkot otettiin ylös 17.03.
Kesäverkot laskettiin jo 13.04.  (kevätrospuutto 27 vrk)
Kesäverkot otettiin ylös 15.10. kun ranta meni riitteeseen
Hetkittäin rantaan pääsi jopa pilkille mutta jäät eivät kunnolla vahvistuneet. Pitkä rospuutto päättyi yllättäen jäiden lähtöön joulukuun lopulla, pidin verkkoja yhden yön sulassa vedessä 30.-31.12. mutta uudenvuodenaattona ranta jäätyi jälleen.

2008:
Talviverkot laskettiin 07.01. (syysrospuutto n. 80 vrk)
Talviverkot otettiin ylös 09.04.
Kesäverkot laskettiin 25.04.  (kevätrospuutto 16 vrk)
Kesäverkot otettiin ylös 01.11.

ja kaiken lisäksi pullollaan dioksiineja. Eihän niitä syö kissakaan. Siis pöytään pitäisi saada parempia herkkuja: savulahnaa, kuhafilettä, purkkisärkeä, ahvenkukkoa, hauesta kolmikertaisella leivityksellä ja rasvakeittimellä luotua Fish and Chipsiä ja aivan erityisesti suolasipulivedessä keitettyä mateenmaksaa (nam).

Mutta kun ei ole jäätä minkä alle verkot laittaisi. Eikä sen puoleen sulaa vettäkään rannassa niin että saisi Päijän vesille. On vain lohduttoman pitkä rospuutto jo kolmantena peräkkäisenä vuotena. Mikä minä olen mitään ilmastonmuutoksesta paasaamaan kun vain Murheistenrannan kelejä seurailen, mutta sen uskallan sanoa että ei ole hääppöisiä nämä nykytalvet. Hector huomasi jo aikaa sitten tsadin talvien muuttuneen syksyiksi, nyt ilmiö on levinnyt Saimaanrannan provinsssiinkin. Valitettavasti.

Joten ei kun Haka-Halliin kirjolohifilettä hakemaan.