Ossi oli oikea onnensika. Koska se oli tilan ainoa karju, sillä oli tärkeä ja mieluisa työ uusien porsaiden alulle panemisessa. Siksi joulukaan ei merkinnyt sille samaa harrasta hautajaistunnelmaa kuin sen monelle lajitoverille, vaan talven jälkeen koitti Ossille aina uusi kevät. Kesäisin se sai kuljeskella vapaana, tonkia herkullisia juuria sekä sipuleita maasta ja sateen jälkeen ottaa mainioita mutakylpyjä. Talvella sillä oli navetan nurkassa niin suuri karsina että tehomaatalouden palvelukseen valjastetut kotlettiaihiot eivät osanneet sellaisesta uneksiakaan.

 

Mikään varsinainen kaunosielu Ossi ei ollut, ennemminkin ihan tavallinen maatiaissika sorkat tukevasti isänmaan savisessa kamarassa. Sinä iltana jumalaisen kaunis auringonlasku ja tuoksuva kesäyön hämäryys kuitenkin heläyttivät jotain herkempiä kieliä Ossin sielussa. Se kuljeskeli niityn reunaa haaveellisen, suorastaan runollisen näköisenä ja kuunteli yön ääniä.

 

Äkkiä Ossi röhkäisi kysyvästi ja hieraisi etusorkalla silmiään. Viisi kuvankaunista nuorta neitoa tanssi niityllä alasti, verhonaan ainoastaan pitkät platinanvaaleat hiuksensa ja pikkuiset kukkakranssit. Eikä siinä kaikki, heillä oli kavaljeereinaan viisi tummaa, kiharatukkaista nuorta miestä joiden ainoana vaatteena oli lanteilla roikkuva verkko. Musiikkina soi vienosti panhuilu jota säesti sirkkojen jousikvartetti. Tanssi oli aistikas ja kaunis, niin kaunis että sian silmänurkka kostui. Se hiipi lähemmäksi kuuntelemaan ja katselemaan, jos sorkilla kulkemista nyt hiipimiseksi saattaa sanoa.

 

Se huomasi että tanssijat olivat jättäneet veräjälle vaatteensa roikkumaan, ja kummallisia vaatteita ne olivatkin. Aidalla roikkui silkkisiä siipiä, sulkapaitoja ja vöitä joissa oli koristeena saparot. Olipa siellä vielä viisi kypärääkin joissa törrötti pienet luiset sarvet. Eivät tainneet ihmisiä olla nuo tanssijat, eivätkä saparovöistä huolimatta missään tapauksessa sikojakaan. Enkelit ja piruthan ne siellä tanssivat, sen Ossi oivalsi kyllä kun hetken mietti. Se oli kuin kesäyön unelmaa mutta kuitenkin totta.

 

Ossi katseli hetken tanssia mutta uusi ajatus oli tunkeutunut sen mieleen. Sen ilme oli edelleen haaveellinen, mutta kärsännurkassa näkyi nälkäinen häivähdys. Sika näytti käyvän sisäistä taistelua. Muutaman minuutin se röhähteli ja tuhisi, sitten se teki päätöksensä. Ossi mutisi ”sialla on sian luonto”, marssi määrätietoisesti veräjän luo ja ryhtyi ahmimaan sillä roikkuvia varusteita.

 

Pakinaperjantain 184. haaste: sika
 
  

Aaro Hellaakoski kertoi saman tanssijoiden näkökulmasta (Huojuvat keulat, 1946). 
 
1275760410_img-d41d8cd98f00b204e9800998e


1275760423_img-d41d8cd98f00b204e9800998e