Mie oo hauki, emmie sitä oo koskaa enne epäilly. Miul o kellavvihreet kylet, limaset suomut ja julmat rokotiilihampaat. Haukiha se sellane.

 

Mut mitä vaste se ei niille piisaa? ”Se kuvittelee olevasa meit parempi,” ne sano, ”ei pitäs luulla itestää liikoja.” Ehä mie mitää luule, mie vaa laula ku miuta laulattaa. Ja ku vee alla o mahotont laulaa ni mie laula puussa, ei kai siinä mitää ihmeellist oo? Tai voiha valaat laulaa veen allakii mut se on kai eri juttu ku ne o nisäkkäitä. Miekii koitimmut kuulu vaan pulinaa, ei siit tullu mitää.

 

Intententti… eiku intinteetti, no se teettiriisi. Nii ne sano miulla oleva. Mie en kuulemma tiie oonks mie lintu vai kala. Enkä mie enää tiiekkää, alkaaha sitä itekkii epäillä ku muut aina epäilee. Jos mie oonkii lintu, vaikka havukka. Mutku emmie kyl yhtää lintuu muistuta, ei oo sulkii eikä siipii. Pinkviinist mie voisin tiuka tulle käyä. Jos miul onkii havuka sielu lipsahtanu kala ruumiisee, kuka sen tietää?

 

Nyt mie oo kuitekii tääl näree latvas. Tääl o kyl komiat maisemat. Mie maistoi punast käpyykii, mut miu mau mukkaa se maistu vähä liikaa pihkalta.  Mu ehä mie tänne tullukkaa syömää vaa laulamaa. Tää laulu kertoo siit ku veet painaa nii ettei meinaa henkee saaha.

 

 

Pakinaperjantain 190. haaste: lintu vai kala