Tuonelan kelmeänviileä hämäryys ei oikein sovi monillekaan suosituille lemmikkieläimille. Koira viihtyy valossa, kissa kyllä pärjäisi hämärässä mutta pitää lämmöstä. Niinpä Tuonen Tytti oli ottanut lemmikikseen terraariollisen matoja. Kuten kanssasisarensa rajan tällä puolen, hän rakasti lemmikkejään kovin, piti mullan aina tuoreena ja syötti säännöllisesti (milläköhän?!). Mutta hän muistutti muita teinityttöjä myös siinä mielessä että oli kokolailla huolimaton, niinpä hän kerran unohti sulkea terraarion kannen.

 

Madot eivät toista tilaisuutta tarvinneet, hetkessä ne kaikki karkasivat terraariostaan. Eikä siinä vielä kaikki, ne nappasivat Tuonen puutarhasta ratsuikseen kaapuyökköset ja lensivät niillä suoraan elävien maille ennen kuin Tuonen Poika ennätti verkkoihinsa edes vilkaista.

 

Ne saapuivat maan päälle iltakymmeneltä, Isä Aurinkoinen suunnitteli jo laskeutuvansa levolle Lamposaaren taa jokailtaiseen tapaansa. Matojen silmät revähtivät apposen auki, ne eivät Manan virvatuliin tottuneina voineet kuvitellakaan mitään niin kaunista ja kirkasta. Saman tien ne hoputtivat ratsuperhonsa lentämään suoraan aurinkoon ja siellä ne jokainen longottelivat suunsa ammolleen ja haukkasivat ison palan auringosta.

 
1279056444_img-d41d8cd98f00b204e9800998e
 

Aurinko ei enää illalla ollut hirveän kuuma, siksi yöperhosten siivet kestivät hieman paremmin kuin  Ikaroksen vahasiivet aikoinaan. Siivet käryten ne tekivät lähes onnistuneet pakkolaskut Murheistenrannan metsään madot vieläkin selässään. Siellä ne karistivat matkustajansa pois ja vetäytyivät palovammojaan hoitamaan. Mollukkavaarikin laskeutui kiireesti haavojaan nuoleskelemaan, kaipa se huomenna nousee jälleen entistä ehompana.

 

Auringon lämpö haihtui yön laskeutuessa mutta matojen syömät auringonpalat eivät kokonaan sammuneet vaan hehkuivat edelleen, nyt kylmää vihreätä valoa. Madot pitivät kovin uudesta lookistaan. Metsän hämärässä ne kaikki alkoivat hyräillä stemmoja lauluun ”Valo pieni mulla on” sirkkojen jousikvartetin säestäessä, ja edes Atlantan mustan baptistiseurakunnan kuoro ei olisi hienompaan esitykseen pystynyt.
 
1279056464_img-d41d8cd98f00b204e9800998e
 
Pakinaperjantain 189. haaste: lemmikki
 
P.S. Tunnustan auliisti että kalevalaisen perinteen lisäksi tämä tarina on paljon velkaa Isopeikon tarinoille. Kiitos, Peikko.