Insinööri hieraisi silmiään epäuskoisena. Siinä se oli, oli vaikka kuinka katsoi. Työpöydällä oli lasi puolillaan vettä ja vedessä oli kuoppa, juuri peukalon kokoinen. Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, tuntui kuin ei olisi saanut henkeä.

Eilinen terapeutti oli sen neuvonut ystävällisesti hymyillen: ”Toivottavasti et luule että olet työssäsi korvaamaton. Ehkä sinun kannattaisi tehdä vesilasitesti. Paina peukalosi lasiin ja nosta se pois. Jos veteen jää kuoppa, niin tosiaan olet. Korvaamaton.”

Oliko hän tullut hulluksi? Aiheuttiko työuupumus hallusinaatioita? Kujeiliko joku hänen kustannuksellaan, oliko vesi vaihdettu johonkin muuhun. Mutta ei, hänhän oli laskenut veden lasiin suoraan tutusta taukohuoneen minikeittiön hanasta. Eikä siellä edes ollut muita, näin iltamyöhäisellä. Kovin todentuntuinen se oli hallusinaatioksikin, tai toisaalta mistäpä hän tiesi millaisia niiden pitäisi olla.

Vai oliko kyse terapeutista, jotain outoa naisessa oli ollut. Korpinmusta tukka ja lähes luonnottoman vaaleat kasvot. Hymynkin keskeltä hänen intensiivinen katseensa tuntui porautuvan suoraan insinöörin sieluun. Ja miksi hän hyvästeiksi oli sanonut: ”Muista, vain hautausmaa on täynnä korvaamattomia ihmisiä.” Oliko hän terapeutti ollenkaan vai kohtalonenkeli noutoretkellään?

Vai oliko insinööri jo kuollut mutta ei sitä vielä itse huomannut. Hän muisti lukeneensa että jossain idän uskonnossa vainaja kulkee useita päiviä kuoleman maassa luullen olevansa elossa. Muutaman päivän päästä hänen kyntensä irtoavat hänen pestessään käsiään kuoleman maan joessa. Siitä hän viimein oivaltaa kohtalonsa. Mutta kynnet olivat ainakin vielä paikallaan, vesilasiin painautuneessa kuopassakin erottui selvästi peukalon kynnen jälki. Olipa tämä sekavaa.

Insinööri päätti avata työpöydän nurkalla nököttävän radion, ehkä sieltä kuuluisi Kuoleman viesti niin kuin Orfeuksen elokuvatoisinnossa. Vapisevin sormin hän painoi nappia, juuri kun tuttu radioääni luki turvallisuutta herättävän jämerällä äänellään: ”Kivikylän vesilaitoksella on veteen vahingossa joutunut suuri määrä natriumortosilikaattia. Aine ei ole myrkyllinen mutta ilman kanssa tekemisiin joutuessaan se voi aiheuttaa veden muuttumisen geelimäiseksi. Vettä ei suositella käytettäväksi juoma- eikä talousvetenä.”

Insinööri hymähti, olihan hän koko ajan tiennyt että ilmiöön löytyisi luonnontieteellinen selitys. Koko terapeutilla käyntikin taisi olla ihan turhaa hössötystä, siihen oli palanut tunti hyvää työaikaa. Hän klikkasi työpöydän kuvaketta ja ryhtyi valmistelemaan powerpointtia seuraavan päivän osastokokoukseen. Stressiloma sai odottaa, eivät ne ilman häntä toimeen tulisi kuitenkaan.

Insinööri ei huomannut jukkapalmuviidakon varjoissa lymyävää mustatukkaista naista joka hymyili surullisesti. Sellaisia ne olivat, tekniikan miehet. Ne eivät ihan pienestä vihjeestä ymmärtäneet.

Aamulla siivoojan tullessa diashow oli kesken mutta insinöörin sormet olivat edelleen näppäimistöllä. Hänen kasvoilleen oli jähmettynyt yllättynyt ilme.