En ole lukenut Pussikaljaromaania, siis pystyn arvioimaan ainoastaan Pussikaljaelokuvan välittämää tarinaa. Se toi vahvasti mieleen Steinbeckin veijariromaanit Hyvien ihmisten juhla ja Torstai on toivoa täynnä, tässäkin sankarit ovat tarkoituksella oravanpyörästä pois ainakin kesän ajaksi jääneitä nuoria miehiä. Varsinaisesti ei tapahdu paljoakaan, mutta tarinoita, niitä on kuin Seitsemällä veljeksellä. Elokuva tuo mieleen myös Kaurismäen (se lahjakkaampi veljes) Calamari Unionin jo siksikin että Kallio on tarinan koko maailma josta sankarit eivät kykene lähtemään vaikka lievää yritystä siihen onkin. Minua nauratti yhtä soittoa alusta loppuun. Tosin suuren osan ajasta hirnuin yksikseni, mutta teatterissa olikin vain kymmenkunta katsojaa, ja niistä suuri osa alle kaksikymppisiä joille teoksen huumori ei ehkä avaudu... tai sitten minulla vain on outo huumorintaju.

Pidän Kalliota kyllä muutenkin pääkaupungin kaupunginosien ykkösenä. Siksi kun ikänsä maalla asunut rakas mummini r.i.p. muutti Linjoille kahdeksankymppisenä ja kertoi koko loppuelämänsä kaikille kuinka hyvä siellä oli ihmisen asua, Saalem ja uimahallikin ihan äärellään. Ja siksikin kun männäsyksynä rähjäisessä Kallion lähiöpubissa itsekin hieman rähjäinen ja tukevassa jurrissa oleva Kallion Riitta sai minut  haukkomaan henkeäni laulamalla jonkun minulle tuntemattoman jazzin upeammin kuin Ella Fitzgerald. Siinä oli talenttia, eläessäni en ole sellaista karaoke-esitystä kuullut. Mutta nyt takaisin asiaan.

Kun pääosanäyttelijä Eero Milonoff mainosti leffaa kuuloradion puolella hän peräänkuulutti ihmisen oikeutta elää niinkuin tahtoo, oikeutta peruskoulun päättävälle nuorelle pitää vaikka välivuosi ennen amista. Tietysti se oli provokaatio, hänen oma naamansa on niin monessa leffassa ettei hän itse ainakaan ehdi välivuosia pitämään. Miettimään se kuitenkin pisti, huoltosuhteen kannalta. Sosiaaliturvammehan perustuu siihen että veronmaksajia riittää, työuria jatketaan kaikista kolmesta! päästä ja kulutetaan entistä enemmin  jotta kasvu ei pysähdy. Vain niin saamme pidettyä huolta niistä jotka itse eivät pysty: lapsista, vanhuksista, sairaista ja vammaisista. Kaveria ei jätetä. Ora et labora. That's what we call reilu meininki.

Toisaalta... juuri tämä jatkuvan kasvun kierre on mahdoton, pallo jää liian pieneksi. Ahneen loppu tiedetään. Entä jos asuisi pienessä kerrostaloyksiössä ilman päriseviä leluja, käyttäisi vähät yhteiskunnalta saadut ja kavereilta pummatut rahat kotimaisiin viljatuotteisiin ja vaatettaisi itsensä kirppareilta varastetuilla vaatteilla. Hiilijalanjälki olisi pienempi kuin toripululla, ekologinen selkäreppu pitäisi laittaa remeleillä kiinni ettei se ilmapallona taivaalle kohoaisi. Jos siinä samalla olisi onnellinen. Eikö se olisi hyvä?

En tiedä, valitkoon jokainen niin kuin oikeaksi näkee. Mutta suosittelen, käykää katsomassa leffa.