Insinööri katsoi vesirajassa pörpöttävää laitosta. Se toimi, lopultakin. Kaksikymmentä vuotta hän oli uurastanut piilopirtillään kaikki viikonloput ja lomat salaa. Työkaverit eivät aavistaneet mitään, tai eiväthän ne oikeastaan edes kavereita olleet. Nopeasti huomenet toivotettiin ja joskus nyökättiin kun kahvihuoneen ovella vastaan tultiin, muuten hän sai olla omissa oloissaan. Tuntui että pomokin oli hänet unohtanut mutta oikeastaan se oli ihan hyvä, kun kunnan teknisten sopimuspalkka kuitenkin säännöllisesti tilille kilahti. Pystyi työaikanakin vähän suunnittelemaan tätä tärkeintä.
 
HärräVärkki®, niin hän sen oli nimennyt. Taivaalle kohdistettu iso tötterö imi vaimeasti huokaillen sisäänsä ilmaa. Koneessa se hapetti ja pelkisti ilmaa vuorotellen muutaman kerran kunnes hiilidioksidi oli muuttunut karbonaattimassaksi. Tuloletku oli viritetty metsälampeen. Sen vesi oli itse asiassa liian puhdasta tähän mutta insinööri oli muuntanut sen Itämerta vastaavaksi mättämällä lampeen 50 säkkiä y-lannosta. Kaakkuripari tosin oli siitä pahastunut ja muuttanut muualle, mutta se oli pieni uhraus tieteen alttarille. Näin kone sai erotelluksi vedestä reaktion kannalta tärkeät fosforin ja typen.
 
Tuloksena reaktiosta oli paluutötteröstä ilmoille huokuva puhdistettu ja hapekas ilma jossa oli aavistuksenomainen laventelintuoksu ja takaisin lampeen soliseva iloinen puro josta saattoi vaikka juoda. Ja kaikkein hienoin tuotos ilman muuta oli koneen sylkemät fosforista valoa hohtelevat huokoiset karbonaattiharkot rakennusteollisuuden tarpeisiin. Ulkoista energiaa laite ei tarvinnut, päinvastoin varoventtiili vihelsi kimeästi kuin höyrypilli aina päästäessään ulos pilven tulistunutta höyryä. Sillä olisi voinut lämmittää hyvinkin kymmenen omakotitaloa mutta insinöörin piilopirtti lämpeni kamiinalla joten höyry meni hukkaan, mitä hän nyt joskus nakin kuumensi ja kappuccinon kiehautti sen avulla.
 
Tästä pikku prototyypistä tuli vain moduulitiilen kokoinen harkko minuutissa, sillä ei vielä herran huonetta rakennettaisi. Mutta tuotantokäyttöön tuleva laitos olisi tietysti tuhat kertaa suurempi, se tuottaisi kaukolämpöä sekä kestäviä ja ekologisia rakennusharkkoja hyvinkin Espoon tarpeisiin ja samalla poistaisi ilmakehästä hiilidioksidia 120 tonnia vuorokaudessa sekä Itämerestä fosforia kymmenisen tonnia ja saman verran typpeä. Ja lopulta laitoksia olisi parikymmentä pitkin Suomen rannikkoa, ja pari Virossa, ja… Insinööriä alkoi huimata kun hän tajusi mitä keksintö saisi maailmanlaajuisesti aikaan.
 
Insinöörin ajatus lähti lentoon. Luontoliiton kunniajäsenyys, kutsu Rooman klubiin, Nobelin kemian palkinto, ties vaikka paavi julistaisi pyhimykseksi. Pitäisi olla edustava, ostaa frakki ja smokki, kerrata englannin kieltä, käydä parturissa ja manikyyrissäkin. Syvät rypyt nousivat hänen otsalleen.
 
Varttitunnin miettimisen jälkeen insinöörin otsarypyt silisivät, hän oli tehnyt päätöksensä. Hän haki lekan ja lopetti vasta kun HärräVärkki® oli pelkkä muhkurainen romuläjä. Urakan päätteeksi hän kantoi kaikki laitteen piirustukset rantasaunalle ja ryhtyi tekemään tulia kiukaan alle.
 
Kun insinööri sitten alkulöylyjen jälkeen pulahti uimaan, tuntui kuin mielikin olisi puhdistunut. Onneksi oli vasta lauantai, huomenna ehtisi ongelle.
 
Pakinaperjantain 215. haaste