Syyllisyys painaa raskaana mieltäni, koska olen rikkonut viiden tärkeän instanssin ohjeita/sääntöjä. Julkinen rippi on kuulemma terapeuttinen ja puhdistava kokemus, siis tässä se tulee.

Olen syönyt sisävesien petokalaa (kuhaa, haukea, isoa ahventa) vähintään kerran viikossa vaikka Elintarviketurvallisuusviraston mukaan niin saisi tehdä vain 1-2 kertaa kuukaudessa. Mikä vielä pahempaa, olen niitä syöttänyt myös kasvuiässä oleville lapsille.

Olen syönyt kaikkien tänä talvena pyytämieni mateiden maksat suurena herkkunani, vaikka Lappeenrannan seudun ympäristötoimen mukaan ne voivat sisältää levämyrkkyjä. Lieventävänä asianhaarana mainittakoon että olen ahminut ne ihan yksin vaarantamatta niillä puolustuskyvyttömiä lapsia.

Olen pyydystänyt verkoilla kalaa, vaikka Suomen Luonnonsuojeluliiton mielestä verkkokalastus pitäisi kieltää välittömästi saimaannorpan suojelemiseksi. Syyllisyyttäni ei vähennä se, että lähimmät norpat pesivät yli 20 km:n päässä, saattahan norppa uida myös Pien-Saimaalle.

Olen jaellut kalaa tuttaville saaden siitä vastikkeeksi suklaamakeisia ja näin osallistunut harmaaseen kalatalouteen ja syönyt ammattikalastajien leipää, vaikka Perämeren Kalatalousyhteisöjen Liitto ry tätä voimakkaasti paheksuukin.

Olen syönyt itse pyytämääni kalaa vaikka K-kauppiasliitto epäilemättä toivoisi minun ostavan sen sijaan pangasius-filettä tai edes Pohjanmeren kassilohta.

Tänä aamuna tosin lohduttelin itseäni sillä, etten olekaan maailman suurin roisto, join nimittäin aamukahvia Kuolimon-Villen kanssa. Villen verkkoihin ja vieheisiin saattaa tarttua norpaakin harvinaisempi kuolimonnieriä. Siten Ville saattaa ehtiä syyllistymään eläinlajin hävittämiseen sukupuuttoon hyvinkin ennen kuin minä teen saman saimaannorpalle. Ja siinä se paatunut ryökäle vain ryysti kahvia ja pupelsi marjapiirakkaa ilman syyllisyyden hiventäkään.