Kaisan olot olivat hyvät, ainakin Brysselin kanamittapuun mukaan. Asuinpaikkana lattiakanala jossa omaa tilaa direktiivin onnelliselle kanalle takaama 0,11 neliömetriä, ulkotarhakin ja vielä orsia joihin pyrähtelemällä saattoi siipiänsä vahvistaa. Kaisa ei kuitenkaan ollut onnellinen. Kanalanomistajakin oli laittanut merkille pienen kanan joka kovin usein ulkotarhasta särkynein katsein tähyili pihan poikki metsänrajaan.

 

Kun Kaisa kuuli keväällä metsojen soidinäänen, sen silmiin syttyi hurja kaiho. Jostain satojen kanapolvien takaa sen mieleen nousi kuvia. Se näki metsäaukean jolla palavasilmäiset kukot taistelivat niin että kannuksista kipinät sinkoilivat ja kanat seurasivat kiihkosta väristen kuka jäisi voittajana tantereelle. Vapaudenkaipuu riivasi kanaa, muutaman kerran se oli päässytkin ovenraosta livahtamaan ulos. Siellä se oli kuitenkin äkkiä muistanut olevansa vain kesykana ja jäänyt surkeana kyyhöttämään kannon nokkaan josta omistaja sen oli takaisin kanalaan kantanut. Villieläimen vapaus ei enää ollut kanaa varten, mutta häkkikin ahdisti. Kuinka siinä voisi onnellinen olla?

 

Sinä iltana Kaisa oli taas ulkotarhan verkolla, kun se näki pienen heiveröisen pojan tulevan kanalanomistajan luo kourassaan kolikko. Kuullunymmärtäminen ei ollut kanan vahva puoli, niinpä se ei oikein käsittänyt käydyn keskustelun sisältöä. Omistaja sen sijaan ymmärsi pojan yhteen hengenvetoon vuodattaman tarinan.

 

Pekka oli kärttämällä kärttänyt äidiltään kanaa, ja kun Pekan perhe lähti kesäloman viettoon maalle oli hän sellaisen saanutkin. Yöt kana nukkui pojan huoneessa ja joka aamu kukonlaulun aikaan Pekka lähti viemään sitä pellolle syömään. Siellä kana iloisena kaakatteli ja kuoputteli maata aamusta iltaan palatakseen sitten Pekan kanssa mökille. Kunnes, juuri samana aamuna, tapahtui se kamala. Kun Pekka oli keskittynyt vahtimaan taivaalla liitelevää haukkaa, vilahti salamannopea repolainen metsästä. Yhden hätäisen kotkotuksen poika kuuli, samassa kettu oli kadonnut kana mukanaan. Turha oli Pekan sitä etsiä, metsä ei paljastanut ketun polkuja ihmislapselle.

 

Pekka yritti keksiä kuinka välttäisi mökillä odottavan nuhdesaarnan. Eräs suunnitelma kehkeytyi hänen mielessään mutta siihen tarvittiin rahaa, siksi hän marssi myllärin luo töitä kysymään. Eihän mylläri työvoimaa tarvinnut eikä Pekasta olisi säkkejä nostelemaan ollutkaan, niinpä hän löi pojalle kolikon kouraan ja lähetti matkoihinsa. Nyt Pekka tarjosi kanalanomistajalle kirkasta euronkolikkoa ja pyysi saada kanaa ostaa.

 

Munituskanalahan se oli eikä lemmikkikauppa, eikä eurolla mitään kanaa saisikaan. Omistaja oli kuitenkin hyväsydäminen mies. Hän mietti hetken ja sanoi sitten Pekalle: ”Sinua onnisti, minulla on jäljellä vielä yksi valiokana yhden euron hintaluokassa tuossa ulkotarhassa.” Pekka katsoi omistajan osoittamaan suuntaan ja näki Kaisan, pojan ja kanan katseet kohtasivat. Kumpikin aavisti että tämä olisi alku ihan uudelle, onnelliselle tarinalle. 
 
Toinen osa pakinaperjantain eläinhaastesarjasta: kana