Olen ajatellut lapsuuden puistoja, yrittänyt löytää niistää jotain kertomista. Muistanhan minä liiikenneympyrän puiston, kesäkuun ohjatut leikkihetket jossa oli aina eväänä kaksi voileipäkeksiä ja mehupullo, muistan pölisevän hiekkalaatikon ja merkkareista tahmaisen karusellin, muistan pahamaineisen ystäväni Kyöstin (Kyösti, Kyösti, puistotädin ryösti) sekä vieläkin arveluttavamman maineen omaavan Juhan (Jussipussi puita…). Mutten muista mitään mistä haluaisin kertoa, en edes muista mitä puita siellä oli. Siis annan puistolle piupaut ja kerron sen sijaan puista.

 
 
 

Tiedäthän sen hetken laavulla, varhain toukokuussa? Jollet tiedä niin toivon että saat sen vielä kokea. Kun väsymys painaa jaloissa ja mieli on tyyni. Kun ilta hämärtyy ja sitkeimmätkin kevään hullaannuttamat linnut päättävät levähtää hetken ennen seuraavaa aamukonserttia. Kun pienet ja arat jyrsijät uskaltautuvat rapisemaan laavun alle herkkupalojen toivossa. Kun nuotio hiipuu ja sammuu pian kokonaan, kun lempeä pimeys laskeutuu.

 

Silloin yötuuli kuiskailee männynlatvoissa tarinaa oudosta tutusta kulkijasta joka on palannut liian pitkältä retkeltään. Äkkiä kylmät väreet menevät pitkin selkää, ei pelosta mutta jännityksestä, ja ilostakin. Ja pimeyden läpi tuntee kuinka puut kumartuvat ihan liki. Metsä ottaa syliin ja kuiskaa: Tervetuloa kotiin.
 
 

Pakinaperjantai #230: puisto