Lähetin kuukausi sitten Suomen Luonto –lehteen palautekirjeen ympäristötoimittaja Ismo Tuormaan kolumniin Pyhä verkko ja poro. Ilokseni palaute julkaistiin lyhentämättömänä lehden uusimmassa numerossa (SL 2/09), samoin toimittajan vastine. Vastine on kirjoitettu alkuperäisestä kolumnista poiketen maltilliseen sävyyn eikä siinä enää selviä asiavirheitä ole, samaa mieltä en Tuormaan kanssa toki ole vieläkään. (Sitä kummastelen että poronhoidon puolelta ei palautetta kolumnista lehteen lähetetty, eivätkö poromiehet lue Suomen Luontoa?) 

 

SL:n uudesta numerosta ja myös lehden nettisivuilta löytyy asiaa sivuava kirjoitus Ärhäkkä vähemmistö torppasi norpansuojeluhalut. Luettuani sen sekä muut SL:n aihetta sivuavat kirjoitukset aiempi epäilykseni vahvistui: Lehti luo tietoisesti totuudenvastaista mielikuvaa luontovihamielisistä ja piittaamattomista kalastajista saadakseen suuren yleisön tuen entistä suuremmille kalastusrajoituksille. Minä en vastusta kalastusrajoituksia norppien pesimäalueella, mutta tätä mustamaalausta vastustan, minun mielestäni hyväkään tarkoitus ei pyhitä keinoja. Suuret joukot saattavat pitää valhetta totena jos se toistetaan tarpeeksi monta kertaa, mutta valhe ei sillä muutu totuudeksi. Taidanpa olla hiukan tuohduksissa, lienee parasta että päätän oman argumentointini tähän. Alla Tuormaan vastine.

 

Verkot ovat todellinen uhka (SL 2/09) 

Vaikka monien kalakantojen romahduksen alkusyy onkin vesistöjen rakentaminen, pilaantuminen ja perkaaminen, uhkaa verkkokalastus usein jäljelle jääneitä alkuperäisiä kantoja lopullisella iskulla. Verkkokalastus on myös keskeinen uhkatekijä saimaannorpan olemassaololle, mitä tuskin kukaan enää kiistää.

Sekä uhanalaisen saimaannorpan että monien suomalaisten alkuperäisten kalakantojen tilannetta voisi verrata monien uhanalaisten nisäkkäiden asemaan maailmalla. Kun elintila kapenee liikaa ja pyynti tehostuu sekä tiedon että pyyntivälineiden kehittyessä, metsästys on se lopullinen niitti, vaikka metsästäjien absoluuttinen lukumäärä laskisikin.

Hyvä esimerkki tästä kehityksestä Suomessa ovat luonnonvaraiset meritaimenkannat, jotka massiivisista hoitotoimista ja entisten elinympäristöjen ennallistamisesta huolimatta uhkaavat kuolla sukupuuttoon. Syynä tähän on ennen kaikkea merialueen ja rannikon tehostunut verkkopyynti, joka estää kalojen pääsyn kutujokiin ja niiden luonnollisen lisääntymisen. Tästä lisää tietoa esimerkiksi Rktl:n sivuilta: linkki.

Sama ilmiö toistuu muun muassa Rktl:n tutkimusten mukaan myös monilla sisävesillä. Lähes vapaa verkkokalastusoikeus johtaa siihen, että pienelläkin määrällä tiheäsilmäisiä verkkoja väärään paikkaan asetettuna voidaan pyytää pois lähes kaikki kudulle pyrkivät kalat keskenkasvuisena, olivat ne sitten istutettuja tai luontaisesti syntyneitä – ja näin tehdäänkin. Vapaan verkkokalastuksen ongelma on sen valikoimattomuus ja hankala valvonta ylilyöntien estämiseksi.

Lisääntyneet istutukset eivät myöskään ole helpottaneet alkuperäisten ja uhanalaisten suomalaisten kalakantojen tilannetta, monesti on käynyt jopa päinvastoin. Istukkaiden laatu ja elinmahdollisuudet ovat useimmiten huomattavasti huonompia kuin luonnossa syntyneillä kaloilla. Lisäksi istutusten tuoma väliaikainenkin kalastuspaineen lisääntyminen johtaa usein myös arvokkaimpien luonnonkantojen heikkenemiseen.

Timo Sihvo mainitsee esimerkkinä kuhan, jonka pieniä istukkaita hän ei sano saneensa verkkoihinsa ilmeisen vastuullisena kalastajana. Kaikki kalastajat eivät kuitenkaan toimi näin. Tässä suora lainaus Rktl:n verkkosivuilta:

” Liian monessa tapauksessa kuhat kalastetaan keskenkasvuisina tiheillä verkoilla. Jotta mahdollisimman moni kuhanaaras ehtisi lisääntyä ennen saaliiksi joutumistaan, verkkojen solmuvälin pitäisi olla vähintään 50 mm, nopeakasvuisimmille kuhakannoille 55 mm.”

Yllä kuvatun tilanteen muuttamiseksi pitäisikin asettaa koko Saimaalle vähintään kolmen kuukauden täydellinen verkkokalastuskielto saimaannorpan poikaskuolevuuden vähentämiseksi. Samalla pitäisi pyyntikelpoisten kalojen alamittaa kasvattaa ja verkkojen alinta silmäkokoa selvästi suurentaa koko maassa. Ainakin joillakin vesialueilla pitäisi myös vakavasti miettiä pysyvää verkkokalastuskieltoa kalojen lisääntymisen turvaamiseksi.

Suomalainen vapaa verkkokalastusoikeus on maailmassa poikkeus, jolla on ymmärrettävät ja hyväksyttävät perinteet. Alkuperäisluonnon nykyinen tila ei vain anna tämän perinteen täysmääräiseen jatkamiseen mielestäni enää mahdollisuuksia

ISMO TUORMAA