Viime yönä olin kuin pyhä Yrjänä haarniskassaan, valmiina peitsi ojossa kohtamaan vainoojani. Odotin hiljaa selin kun se taas rymisteli sisään, tunsin sen rikinkatkuisen hajun nenässäni, annoin sen kärsän tulla aivan korvani viereen valmiina hirmuiseen töräytykseen. Silloin, juuri ennen töräytystä, käännyin ympäri ja huusin:

"HAA! En enää pelkää sinua! Minua et voi enää rusentaa. Minä muutan muualle, kauas sinusta ja rammoista serkuistasi. Siellä aurinko paistaa aina maisemakonttorin ikkunoista täydeltä terältä ja apolloperhoset lentelevät sulostuttamassa asiantuntijakeskusteluja. Siellä et voi minua kahlita häkkiin, siellä olen lopulta vapaa."

Se vetäytyi kauemmas samalla kutistuen ja sen hirmuisuus suli pelkäksi säälittäväksi rujoudeksi. Ja voisinpa vaikka vannoa että sen syöksyhampaiden koristaman suun pielissä oli aavistus surumielistä hymyä, vähän samaan tapaan kuin hirviöllä kaunottaressa ja hirviössä.  Kun se avasi suunsa kuulin sen puhuvan ihan ymmärrettävällä kielellä.

"Lähde jos haluat" se sanoi. "Ovi on auki,se on aina ollut. Ja jos se on joskus lukossa ollut niin avaimet ovat olleet omassa taskussasi. Mutta kun muuttokuormaasi vedät halki kaupungin, niin muista ettet katso taaksesi."

"Niin, tiedän", vastasin. "Jos katsoo taakseen muuttuu suolapatsaaksi. Minä katson vain eteenpäin marssiessani kohti auringonnousua."

"Ehei," se sanoi, "ei se siitä suolapatsasjutusta johdu. Mutta jos katsoisit taaksesi saattaisit huomata kuormassa jotain..."

Ja äkkiä minua paleli.


Pakinaperjantai #277, jatkoa pakinalle Liikkaava linjanorsu