Olipa lähellä etten saanut elämäni väkevintä luontoelämystä äsken, kun palailin koiran kanssa iltalenkiltä ihan tavallista reittiä, radalta kaivannon viertä alas Murheistenrantaan. Murheistenrannatiellä seisoi peräti kaksi mustamaijaa seka pari muuta autoa. Arvelin että nyt on napattu kokonainen perämoottorikopla itse teossa. Siviilit olivat kuitenkin riistaväkeä ja poliisimies kertoi iloisesti että juuri sillä paikalla oli nähty tovi sitten suuri karhu, jonka tiedetään pitävän koirista. Karhun oli nähty menevän mäkeä ylös radalle päin, siis juuri sinne mistä me höntysimme. Emme kaiketi ihan samalle polulle kuitenkaan osuneet, kun koira ei näyttänyt haistavan mitään erikoista.

Koira viettää yönsä aina sisätiloissa ja äsken suosittelimme samaa myös kissalle. Se kuitenkin nosti häntänsä pystyyn ja paineli rantaan, huikkasi mennessään ettei pelkää hiiriä, myyriä, oravia, jäniksiä eikä siilejä eikä näinollen aio ryhtyä pelkäämään mitään karhuotuksiakaan.

Karhuseikkailun seuravat osat löytynevät aamulla Etelä-Saimaasta. Toivon että tarina päättyy onnellisesti kaikkien osapuolten kannalta.