Usvan aloittama kiertotarina tuli minulle Peikolta jatkettavaksi. Tarinan monet ulottuvuudet ja peikkomaisuudet alkoivat jo pyörryttää minua joten ryhdyin vain kerimään langanpätkiä hieman kasaan jokseenkin herttasarjamaisella imelyydellä (olen pahoillani). En ihan tähän hätään keksi kuka tätä jatkaisi joten tarinan omakseen tunteva voi ilmoittautua kommenttilaatikossa.

Aiemmat tarinan kuljettajat ovat Usva, Aina, Kiirepakolainen, Lastu ja sen mies, Aimarii, Kaanon, Sirokko, Simpukka, Famu falsetissa, Mayo, Ari, Pitsit sekaisin, Mustaleski, Valokki ja Isopeikko. Kaikki tarinan osat on linkitetty Usvan blogiin:

Ja tässä uusi sekä edellinen osuus:

Peikko:

– Ei täällä ketään ole, ääni vastasi. – Tule vaikka katsomaan.

Nousin ylös ja läksin vaistomaisesti kulkemaan ääntä kohden. Mieleni oli jokseenkin huojentunut. Olin turhaan säikkynyt niitä ääniä, mitä pelättävää nyt tyhjässä huoneessa olisi.

Pysähdyin muutaman askeleen jälkeen, kun tajusin, mitä olin tekemässä. Olin kävelemässä suoraan surman suuhun, siellä pimeässä saattoi olla kuka tahansa pahatahto vaanimassa minua. Ja vaikka se sanoikin, ettei se ollut siellä, en ollut niin helposti petettävissä. Tosin minua vähän nolotti äskeinen pikalähtöni ääniä kohden. Se oli ollut varsin ajattelematonta.

– Rosemary, ääni sanoi ja huokasi niin kuin vain ammattitaitoinen näyttelijä osaa.

Se kuulosti minusta jotenkin tutulta. Olin varma, että olin kuullut saman äänen televisiosta tai radiosta. Kun koetin muistella, kuka äänen omisti, kuulin kiljahduksen ja samalla taskussani oleva kuva värähti. Kummallista. Aivan kuin ääni olisi tullut puseroni taskussa olevasta kuvasta.

Otin kuvan esiin ja katsoin sitä. Se näytti ihan pieneltä telkkarilta. Kuvan alareunassa oli pieni nuppi, josta sai vaihdettua kanavaa ja toinen, josta ääntä voi vääntää kovemmalle. Kokeilin molempia ja unohduin hetkeksi tuijottamaan jotain vanhaa uusintaa. Sitten huomasin, että kuva olikin taitettu keskeltä kahtia. Avasin sen ja kuva täytti molemmat puolet. Hämmentävää. En tiennyt, että tuollaista on olemassa. Nyt kuva oli kuitenkin paljon selvempi kuin äsken ja kanaviakin näytti olevan ainakin kaksi kertaa sen verran kuin äsken.

Uteliaisuuttani koetin avata kuvaa lisää, ja se avautui. Se oli entistä selvempi ja lisäksi teräväpiirtoinen. Äänet kuuluivat uskomattoman kirkkaina. Innostuin ja ryhdyin avaamaan kuvaa yhä lisää. Kuvakoko kasvoi samaa tahtia kiihkoni kanssa. Ja mitä enempi se kasvoi, sitä vahvempi oli kokemukseni. Olin mukana tapahtumien keskellä, äänet kuuluivat ympäriltäni ja tunsin viidakon tuoksun. Siinä oli jotain pelottavaa, jotain, mikä sai minut pelkäämään kuolemaa.

Kuolema lähestyi leijonan hahmossa. Sen häntä pieksi maata ja hengitys huokui ylleni. Polveni olivat löysät kuin lettutaikina. Kun leijona sitten hyökkäsi, nostin käsivarteni kasvojeni suojaksi. Samalla huomasin, että leijonan kuonossa oli punainen nappi, ja siinä teksti "Hätäseis".

Löin molemmilla nyrkeilläni leijonaa kuonoon. Siinä samassa alkoi kuulua laskostumisen ääntä. Huomasin makaavani antiikkiliikkeeni lattialla ja kuvan taittuvan itsestään alkuperäiseen kokoonsa vieressäni. Polveni tärisivät ja tunsin leijonan tuoksun. Se kävi läheltä, mietin ja nousin ylös.

Saman tien painuin alas, sillä kuulin taas niitä outoja ääniä. Nyt olin varma siitä, että ne eivät kuuluneet taitekuvatelkkarista, vaan liikkeessä oli joku. Ryömin ovelle ja kurkistin toiseen huoneeseen. Se oli Kaarto. Hän kyykki huoneen nurkassa ja rassasi jotain. Nousin ja lähestyin häntä hiljaa. Kun hän raapaisi tulitikun ja työnsi sitä nurkkaan tungettuun öljyiseen trasselitukkoon, en voinut pidätellä itseäni vaan karjaisin:

– Kas kun et käytä Tupsu-kissaa trasselina, senkin pyromaani.

– Se karkasi, Kaarto sanoi ja nousi ylös. – Sinunkin olisi syytä. Ainakin kannattaisi mennä soittamaan palokunta. Amalian talo palaa jo iloisesti.

Kaarto päästi mielipuolisen hörötyksen ja minua pelotti enemmän kuin äsken leijonan hampaiden edessä. Tarkastin, ettei tämä ollut jotain hullua TV-ohjelmaa ja Kaarron nenässä Hätäseis-kytkintä. Ei ollut. Se oli hänen rinnassaan lasikuvun alla. Kaarto napitti takkinsa ja kätki Hätäseis-napin ulottuviltani. Sitten hän avasi reidessään olevan luukun, veti sieltä kammen ja ryhtyi veivaamaan. Mitä enemmän hän pyöritti, sitä leveämpi hymy oli hänen huulillaan ja sitä suurempi tulitikku kädessään. Sitten hän sulki luukun ja rupesi etsimään taskustaan raapaisupintaa..

Deme:

Kun Kaarto - tai se kyborgikummajainen joksi Kaarto oli muuttunut - raapaisi tikun taskustaan vetämäänsä jättikokoiseen tulitikkulaatikkoon, tuntui raapimisääni suorastaan fyysisenä kipuna käsivarressani. Päässä pyöri ja huone Kaartoineen katosi niin ikään pyörien johonkin korkeuksiin. Vielä olin kuulevinani pimeyden keskeltä Darth Vaderin mörisevän "minä olen isäsi" ennen kuin tajuntani himmeni.

En tiedä kuinka kauan aikaa oli kulunut, kun sumeaan tajuntaani nousi tunne siitä että käsivarttani tosiaan raavittiin. Avasin silmäni ja näin Tupsun joka huolestuneesti kynsi hihaani mouruten samalla tupsumaiseen tapaan. "Hyvä ettet joutunut Kaarron trasselitukoksi" mutisin sille.

Kohotin kasvoni ja huomasin etten ollutkaan kahden Tupsun kanssa.  Kaartoa ei onneksi näkynyt mutta kasvojani kohti kumartui tummatukkainen arpinaamainen konstaapeli. Ensin hieman säikähdin mutta konstaapelin ihmeen tutut kasvot näyttivät niin lempeiltä ja tutuilta että pelkoni hälveni saman tien. "Ei hätää, tyttöseni" virkkoi konstaapeli. "kaikki on ihan hyvin." Selitin konstaapelille leijonasta ja pyromaaniksi osoittautuneesta Kaarrosta ja kiirehdin häntä soittamaan palokuntaa pelastamaan Amalian liekehtivää taloa. "Ole ihan rauhassa" lohdutteli konstaapeli. "Ei ole mitään tulipaloja, eikä sen puoleen leijonaakaan. Soittorasia on aiheuttanut pahempiakin harhanäkyjä. Mutta nyt sinun on aika kuulla koko tarina. Aika tietää kuka oikein olet, Rosemary.”

Mies auttoi minut istumaan takahuoneeseen tilanpuutteessa varastoituun rokokootuoliin. Päässäni risteilivät miljoonat kysymykset mutta tiesin että pian kaikki selviäisi joten istuin hiljaa odottaen. Mies aloitti.

-Saanen esitellä itseni.  Marcus Rosselini. Majuri Francon armeijasta. Muistan kuin eilisen päivän kun kohtasin ihanat sisarukset Aurinkorannikon kuumalla hiekalla. Adele oli niin upea ja elegantti että ihmettelin kuinka hän vilkaisikaan minua, rähjäistä ammattisotilasta. Amalia taas... hänen katseessaan oli samaan aikaan pantterin viehkeyttä ja nurkkaan ajetun tiikerin hurjaa epätoivoa. Tuntui kuin sieluni oli revitty kahtaalle, niin paljon janosin molempia. Eikä se ollut yksipuolista, sen huomasin seuraavana yönä Adelen hiipiessä luokseni rannalle. Amalia oli ilmoittanut ettei likaisen soltun seura kiinnostanut ja mennyt nukkumaan, niin Adele ainakin väitti. Hiivimme sitruunalehtoon ja siellä rakkautemme sai täyttymyksen.

-Sisarusten loma loppui ja minäkin palasin yksikkööni aloittelemaan viimeistä palveluvuottani. En voinut ajatella mitään muuta kuin Adelea. Suunnittelin että siviiliin päästyäni perustan kellosepänliikkeen kaukaiseen suomeen ja etsin Adelen käsiini pyytääkseni häntä vaimokseni. Kunnes yhdeksän kuukauden päästä isoisäsi lähettämä viesti muutti kaiken.

 jatkuu...