Kun rakennushanke lähestyy valmistumistaan, alkaa kaikenlainen touhukkuus kasvamaan ihan silmissä huipentuakseen hirvittävään härdelliin vastaanottotarkastuspäivän aamuna. Maalarit vetelevät viimeisiä värejä seiniin, putkimiehet kääntelevät hanakulmiaan ojennukseen ja siivousrykmentti luuttuineen kulkee jo myrskyn lailla huoneesta toiseen. Ja kun iltapäivä koittaa on kuin onkin kaikki ihmeen kaupalla luovutuskunnossa. Viran puolesta tilaajan edustaja moittii muutamaa pikkuseikkaa ja laatii virhelistan mutta suostuu kuitenkin ottamaan urakan vastaan. Rakentaja sen luovuttaa vailla minkäänlaista luopumisen tuskaa.
 
Nyrkkeily on eri juttu. Kun ottelija on luovutuskunnossa, veri silmänurkasta valuen ja tajunta himmeänä, on se melkoista tuskaa managerille ja valmentajalle, jopa yleisöllekin. Ja kun valkoinen pyyhe viimein lentää kehään huokaisee yleisö helpotuksesta, mutta ottelijan tuska huipentuu hämärän rajamaille hitaasti kulkeutuvaan oivallukseen: minä luovutan.
 
En tahdo luovuttaa kuin nyrkkeilijä. Mieluummin luovuttaisin kuin rakentaja, mutta sekin vähän pelottaa. Mitä jos urakka ei valmistukaan luovutuskuntoon? Jos loppusiivous jää tekemättä tai virhelista on niin pitkä ettei tilaaja suostu työtä vastaanottamaan? 
 
Kaikkein mieluimmin tahtoisin oppia luovuttamaan kuin luonto, kuin syksy joka on viisas, se mitään ei turhaan tee, elää vain kunnes aurinko kuolee”. Tai kuin lumihiutale, päästää irti ja ratsastaa myrskyn selässä. Nauraa villisti kun puhuri kuljettaa pitkin jäistä lakeutta. Lopulta huomata pysähtyneensä vaikka norpan talvipesäkinokseen. Tai jonnekin muualle, joka tapauksessa juuri oikeaan paikkaan.

 
1290874039_img-d41d8cd98f00b204e9800998e
 

Jostain syystä pakinaperjantain 209. haastesana luopuminen muuttui luovuttamiseksi. Yritin palauttaa pakinaa oikeaan aiheeseen mutta sitten luovutin.