Kevät saapui kuin saapuikin myös tänä armon vuonna sulostuttamaan mieliä ja pehmittämään jäitä. Siksi Jore ja Rellu olivat viimein nostaneet talviverkot vajan orsille odottelemaan suven suloisuutta jolloin ne laskettaisiin takaisin Saimaan syliin kesäverkoiksi muuntuneina. Saalista oli tullut vain yksi järvenelävä, mutta sitäkin mieluisempi: kaksikiloinen lahna oli itsensä pussittanut viisvitoseen niin tiukasti että toverukset päättivät kutsua sen päivällisen kunniavieraaksi. Yksi mutka kuitenkin oli matkassa.
 
-Kuule Jore, oivalsinpa erään huomionarvoisen seikan.
  
Puhuteltu kiinnostui oitis. -Niin, Rellu ystäväiseni? Kevennä sydäntäsi, sursum corda kuten latino sanoisi.
 
Rellu äännähti epäilevästi mutta ei sotkeutunut käännöskukkasten lillukanvarsiin vaan selitti asiansa. -Tuo pahvinen purkki, jonka tulisi sisältää jodisoitua natriumkloridia, se on tyhjä. Ihan typötyhjä.  Kovin tuimaa on savulahna ilman suoloja, paitsi tietysti Pohjanmaalla jossa se nimenomaan ei ole tuimaa.
 
-Suolaton mies on  huoleton mies, totesi Jore jokseenkin epäloogisesti, sillä juuri suolattomuushan  oli huolen aiheena. Sukelsi sitten kuitenkin päätä pahkaa ruokakaapin uumeniin mutisten samalla itsekseen ”Heiska lavonen veti kuolasuormaa”.  Tuskin kahtakaan kotvaa kerkesi kulua kun hän vetikin jo voitonriemuisesti hymyävän päänsä ulos.
 
 –Päätit sitten tulla ulos kaapista, lausahti Rellu, mutta Jore ei antanut sen häiritä.
 
-Kas tässä, toissakesäisen suolan tähteet. Vanha suola on parempi kuin pussillinen sokeria. Tosin tämä on köntsähtänyt niin kivikovaksi suolatopaksi että vähintään sikurisakset tai sokuripihdit tarvitaan ennen kuin se lahnanhierontaan taipuu.
 
-Tai sitten huhmare elikkäs mortteli. Mutta ehkä saamme sen pienityksi puukonhamaralla ja leikkuulaudallakin, arveli Rellu suolapurkkia käsissään pyöritellen. –Tosin ongelmaksi koituu kuinka osaamme tätä käyttää, sillä siis näet nimittäin käyttöohjeet on painettu Turkkusen kielellä. Pan suolaa, niin tässä sanotaan.
 
-Vanha suola panettaa, julisti Jore.
 

 
Näin vanhoja viisauksia pahoinpidellen sekä joutavuuksia höpötellen miehet ryhtyivät suolaa puukoillaan hienontamaan. Ja auringon mennessä mailleen savupöntön alta jo levisi ilmoille kitalakea kutkutteleva tuoksu, sellainen jossa palavan koivun sekä pöntössä muhivien leppälastujen savuisiin hajuihin sekoittui lahnan valuttaman rasvan herkullinen aromi. Kaikki oli taas kerran kohdallaan kalamajalla.
 
 
Pakinaperjantai #281: Vanhan suolan nälkä