Insinööri hymyili tyytyväisenä katsoessaan kättensä töitä.

Vihreässä nurmikossa ei ollut virheen virhettä, ei voikukkia eikä palaneita laikkuja. Eikä punkkeja, se olikin nurmen paras puoli. Muoviruoho oli käsitelty punkkeja torjuvalla aineella, pois olisivat kuolleet jos joku olisi yrittänyt korsien väliin lymytä. Lälläspöö verenimijät, ähäkutti borrelioosipöpöt ja aivokuumevirukset.

Ilma oli niin raikas, ei siitepölyjä, ei rajantakaisten metsäpalojen savuja, ei hyttysiä. Vain ripaus syreeniä ja hiukkanen merituulta, niin hän oli aktiivihiilisuodatusjärjestelmään ohjelmoinut. Hieno polyeteeniteltta piti kaiken ylimääräisen poissa ilmasta. Auringonvalon se päästi lävitse mutta siitäkin siivilöi syöpää aiheuttavat UV-säteet tarkasti pois. Ja kuinka kauniisti mustarastaan liverrys soikaan Dolby Surround 7.1 -järjestelmästä. Linnunlaulua ilman linnunpaskaa, ja tietysti ilman lintuinfluenssapelkoa. Insinööri sääli syvästi likaisen luonnon armoilla asuvia naapureitaan.

Ja paras kaikesta, oikea luomistyön huippu. Ei ainaisia vaatimuksia, ei nalkutusta, ei luottokorttilaskuja, vain aina yhtä kaunis ja hiljainen Polly-Esteri. Siinä hän nukkui aurinkotuolilla punaiset huulet kutsuvasti raollaan, niin pehmeänä ja elävän näköisenä että melkein hirvitti. Olisipa Seppo Ilmarisellakin ollut aikanaan riittävästi orgaanisen kemian tuntemusta niin ei kyllä olisi naista kullasta tehnyt.

Kaikki oli täydellistä insinöörin pienessä muovimaailmassa.

 

Pakinaperjantai #238: muovinen elämä