Kevätjuhla oli alkanut toukokuun viides iltaviideltä, ihan ajallaan. Melkein koko ahvenaheimo oli kokoontunut keskussyvänteeseen pienimpiä myöten. Vain muutaman aapeli Muukon puolelta puuttui, niillä oli kutu kai taaskin kesken. Hitaita tollikoita.
 
Kutsuvierasaitiossa kuhien edustajat uivat paikallaan tyyninä eviään heilutellen. Kiisket sen sijaan pyörivät ympäri aitiota hämmentyneen näköisinä, ne tunsivat aina olonsa vaivautuneeksi isompien sukulaistensa joukossa. Jokunen rantamaikki lymysi pikkuahventen parvessa, järjestysmiehet kyllä sen huomasivat mutteivät viitsineet niitä poiskaan hätistellä. Vedessä oli totisesti suuren urheilujuhlan tuntua.

 

Keskuskarin päälle nousi aloituspuhetta pitämään klaanin matriarkka, vanha Amanda. Nuorten rouvien parvessa kyllä huomattiin että joka kudun jälkeen Amandan suomupeite oli hieman rosoisempi ja rintaevät roikkuivat hieman edellistä vuotta enemmin. Eivät ne kuitenkaan hienotunteisesti mitään huomauttaneet, mitä nyt vähän keskenään supattelivat.
 
Amandan puhe alkoi perinteisesti, se kiitti Ahtia jäiden lähdöstä ja anoi hedelmällisyyttä päättyneelle kudulle. Tämä jakoi ahvenien mielipiteitä, joidenkin mielestä puheet loukkasivat Näkkiä palvovia lampiahvenia. Nuorten liberaalien mielestä taas myytit eivät ollenkaan kuuluneet tähän tieteen aikakauteen, lämpö ja ympäristömyrkythän kudun kohtalosta päättivät eikä mikään luodon reunalla istuva atrainukkeli. Ihan neuvostossa asti oli asiaa käsitelty ja lopulta päätetty että kevätjuhlan ahtisaarna on kalainperinnettä eikä sitä siksi kielletty. Myös Amandan uhkaus siitä että se jättää koko juhlan jos sen puheita aletaan suitsimaan, saattoi vaikuttaa lopputulokseen.
                    1273315381_img-d41d8cd98f00b204e9800998e
Seuraavaksi vietettiin viiden minuutin hiljainen hetki kaikkien poismenneiden muistoksi. Ympäri ahvenjoukkoa kuului hiljaista nyyhkytystä Amandan mainitessa ne kaksituhatta joukkotuhonnan kohteeksi joutunutta ahvennuorukaista, jotka hormoniensa riivaamina uivat suoraan Weken – ja sitä kautta Demetriuksen – ahnaaseen molokinkitaan.
 
Tässä vaiheessa lounaisreunalla näkyi häiriötä. Kaksi kiertelevää hauenroikaletta lähestyi nälkäisen näköisinä parvea, mutta vartiomiehen tointa hoitavat kyrmyniskat ilmoittivat niille lujasti että sopi palata sinne mistä olivat tulleetkin. Eivät uskaltaneet hädintuskin kiloiset nokkakalat alkaa kokoistensa kanssa tappelemaan vaan uivat kiltisti pois.
 
Puheen lopun Amanda kohdisti nuorisolle, vakavasti se kehotti niitä siivosti elämään. Kun se ehdottomasti kielsi nuorison joskus harrastaman hengenvaarallisen ”kuka-uskaltaa-uida-riimuverkon-silmän-läpi” -leikin, katselivat ne viattoman näköisenä yläviistoon.
 
Amanda sai ansaitsemansa aplodit ja vetäytyi kotikivensä juurelle lepäämään. Se tunsi saaneensa juhlista ja oikeastaan koko kalan elosta kyllikseen, uuden sukupolven oli aika astua parvea johtamaan. Tehkööt omat virheensä ja oppikoot niistä jos ovat oppiakseen, niin sen kuuluu olla.
 
Laskevan auringon säteet kultasivat veden ja leikittelivät koristeköynnöksiksi ripustetuissa ahvenruohoissa. Liinat vedettiin pois pitopöytien päältä ja lyhdyt sytytettiin. Soittajat virittelivät pelejään. Aamunkoittoon asti kestävä karkelo saattoi alkaa.
 

Tarinamaanantain 80. aihe: Kevätjuhla