Loppiaisena muistetaan kolmea viisasta miestä, jotka kulkivat melkoisen matkan tähden perässä ja päätyivät pikkuiseen Betlehemiin. Hartaat muslimit ovat Muhammedin ajoista tehneet vaelluksia Mekkaan. Ja tuhannen vuotta ovat Euroopan uskovat vaeltaneet Jaakontietä Santiago de Compostolaan.

Pyhiinvaellus ei sovi extreme-ihmisille, se ei palkitse osallistujaa nopealla kuolemanvaaran elämyksellä eikä adrenaliinisyöksyllä. Päinvastoin, päivästä päivään siinä kuljetaan samanlaaista tietä ja yöstä yöhön majoitutaan samanlaiseen vaatimattomaan majataloon. Mutta kuitenkin, ehkä jossain matkan aikana, ehkä vasta jälkeenpäin, vaeltaja saattaa tuntea ikuisuuden kosketuksen. Tai ehkei niin käy koskaan, mutta sen toivossakin kannattaa vaeltaa. Ehkä minäkin vielä joskus...

Pyhiinvaellus Jaakobin haudalle on kuitenkin vasta kaukainen haave. Pikkuisia ikuisuuden hipaisuja voi kokea muutenkin, kuten paimenpoika jolle metsä sai olla kirkko.

Potkukelkkaillessani iltapimeässä hiljaisella järvenjäällä silmät eivät verestäneet näyttöpäätteen kelmeässä valossa, eivätkä korvat  kuulleet virtalähteen tuulettimen tauotonta hurinaa. Kun ulkoiset ja sisäiset äänet olivat kerrankin vaiti, kolme pikkuista hiljaista ajatusta tavoitti minut:

Joskus kuun valossa näkeekin kauemmas ja terävämmin.

Joskus, kun on aivan hiljaa, saattaa kuulla revontulten laulun.

Joskus laavulla, kun ilta pimenee ja nuotio sammuu, metsä tulee niin liki että että sen tuntee iholla.