Soitin Villelle, puhuimme luonnonsuojelijoista ja ympäristötoimittajista. Harmittelimme sitä että yksinoikeus luonnonsuojeluun on mediassa annettu niille jotka uskovat että ihminen on se pahin ja ainoa peto, niille joiden mielestä luontoon kuuluvat kaikki muut eläimet paitsi ihminen. Myös nieriää ja norppaa pohdimme, ymmärsimme kalastusrajoituksetkin. Totesimme senkin ettemme elääksemme järven viljaa tarvitse pulavuosien malliin, hyvin voisimme tonnikalahiutaletta ja haimonnia ostaa kalannälkään. Mieluusti kuitenkin haemme tuoretta lähiruokaa järvestä.

 

Ville esitti ajatuksen uudesta luontoliitosta. Sellaisesta johon luonnonystävä voisi kuulua vaikkei ihmisiä vihaisikaan. Kehittelimme ajatusta. Liittoon pääsisivät kaikki joiden sielu lepää metsässä, kantavatpa sitten rinkkaa, kameraa, sienikoria tai pyssyä. Sekä kaikki jotka pitävä tuhansia järviämme aarteena ja uskovat että tilaa riittää niin norpalle kuin Nestorillekin. Kaikki joiden korville veden ja tuulen äänet ovat musiikkia, jotka kuuntelevat mieluummin käen kukuntaa kuin Vee-kasin pörinää. Meitä on helposti miljoona. Kyllä luulisi liiton sanalla olevan painoarvoa, kun se vaatisi päättäjiä hyvin kohtelemaan maaemoa.

 

Pelkkää kuvitelmaahan se oli, hiukkasen höperöiden luontoromantikkojen päiväuni. Miten sitä nyt saman liittoon mahduttaisiin kun vapaa-ajan kalastajatkin keskittyvät keskinäiseen verkkoväen ja uistelijoiden väliseen nokitteluun. Mutta olisihan se hienoa.