Pentti istui katsomossa ja katseli syyssateen armoille jätettyjä lavasteita. Kesä oli ohi.

Kuiskaajan koppia ei kesäteatterin lastulevyisissä rakenteissa ollut, mutta lavan oikeassa reunassa, lavasteiden varjossa, oli Pentillä oma tuoli. Hän ei tarvinnut päätekstiä, kyllä hän muisti jokaisen Nummisuutarin vuorosanat muutenkin. Ja Vodkaturistien, ja kaikkien muidenkin näytelmien, ainakin jo toisista harjoituksista alkaen. Huulet höplöttivät puoliääneen Eskon ja Vilkastuksen puheen tahdissa, ja heti kun näyttelijä vilkaisi avuttoman näköisenä sivulleen, oli Pentti valmiina. Niin kuuluvasti hän vuorosanat kuiskasi, että katsojiakin pyrki naurattamaan ensimmäisillä penkkiriveillä.

Mutta talvi. Tuntui kuin olisi ollut koko ajan ihan oudossa volapükinkielisessä näytelmässä ilman käsikirjoitusta. Niin kuin Leenankin kanssa. Pentti oli opetellut Leenan lukeman sydänsarjan vuorosanoja mutta komean Ronaldon repliikit tuntuivat jo omissakin korvissa oudoilta. Eikä kuukkelikääntäjällä tulkattu Ridgen ja Brooken syväluotaava dialogi toiminut yhtään paremmin. Leena ei ikinä vastannut "Oi, Pentti" vaan katsoi vain oudosti, surullisestikin.

Eilen, kun Leena lähti, kumpikaan ei sanonut mitään. Ei edes kuiskaten.

Pakinaperjantai #247: kuiskaaja