Herra Dee tiesi ettei enää koskaan palaisi siihen asuntoon. Siihen raskaaseen hiljaisuuteen joka painoi painoi rintaa niin ettei kerran nukahdettuaan ehkä ikinä heräisi. Siihen mustaan ja tunkkaiseen pimeään jonka läpi painajaisetkaan eivät voineet tietään raivata.

Ulkona pimeys oli erilainen, kevyt. Täynnä sirkkojen kiihkeää soitantaa, liljan huumaavaa tuoksua. Riemulla kuin pikkupoika kalasaalistaan se kantoi lupausta uudesta päivästä, lupausta valosta joka leikkisi aamukasteisella tuuletustelineellä ja kultaisi puudeliaan ulkoiluttavan mummelin hiukset. Ihan pian. Herra Dee istui pyörätelineelle ja sulki silmänsä. 
 
  
Pakinaperjantai #249: Katkelma kuvitteellisesta romaanista