Sökössä
on tunnetusti kertapuheet, ken sitä ei muista voi tulla kieritetyksi tervassa ja höyhenissä sekä kannetuksi korennolla kaupungin rajalle, ainakin Suur-Kouvolassa se tietää vielä melkoisen pitkää kantomatkaa. Aivan tarkkaan tätä tosin ei noudattanut se takavuosien pokeritähti joka turnauksessa virkkoi  ”ool in, eikun fould” ja sitten ammattilaisten kieriskellessä naurusta meni voittamaan koko pokeritähtiturnauksen.

Muuan mies taannoin sanoi leveällä galilean murteella että puheen pitää olla lyhyesti ja ytimekkäästi ”kyllä” tai ”ei” ilman turhia löpinöitä.  Ihan muualta taitaa olla kotoisin se nimeltä mainitsematon ulkoministeri, joka viisitoista minuuttia kertoi kantaansa Afganistan-operaatiosta vaikka sen olisi helposti voinut tiivistää kahteen sanaan: ”Ehdottomasti ehkä.”

Minua riivaa opetustyöläisten ammattitauti joka saa uskomaan että kertaus on opintojen äiti, siksi kerron kotonakin kaikki asiat kolmeen kertaan. Vaimon mielestä se tosin saattaa mieluumminkin olla merkki alkavasta diasporasta vai mikä se nyt oli.

Muutenkin minulla on heimoveljieni lailla taipumus täyttää tyhjää tilaa millä tahansa höpötyksellä, ameerikoissa sitä kai kutsuttaisiin hienommin pikkupuheeksi.
Oikeastaan olenkin sitä mieltä että vasta kolmas kerta toden sanoo, puheissakin. Tosin juuri nyt puhe ei oikein luista kun suu on täynnä tervaa ja höyheniä, vähän hengästyttääkin kun juoksin  Lemin rajalta takaisin kotiin.
 
Vastaus pakinaperjantain haasteeseen 168