Pitkospuut olivat loppuneet ja aikaa sitten ja nyt polkukin näytti kadonneen. En kuitenkaan hätääntynyt, olihan repussa vielä purtavaa ja yöttömän yön aurinko valaisi kirkkaasti vaikka kello kävikin jo kahtatoista. Kompassi kertoi että tulisin väkisinkin ennen pitkää maalikyliin tai ainakin maantielle kun vain laittaisin jalkaa toisen eteen.
 
Äkkiä huomasin tulleeni vanhalle suoniitylle jonka keskellä nökötti harmaa pikkuinen lato.  Ajattelin istahtaa ladon ovelle syömään eväsleivän, mutta pysähdyin niille jalansijoilleni kun huomasin sen. Ladossa oli pörrötukkainen tyttö joka katseli minua oviaukosta.
 
”Älä tule lähemmäksi, reissumies”, se sanoi, ”sillä olen juuri siivonnut koko kartanon. Isäntä tulee millä hetkellä hyvänsä eikä hän ollenkaan pidä vieraista.”
 
Tytön täytyi olla sekopää, sillä en nähnyt mitään kartanoa. Aioin juuri sanoa jotain rauhoittavaa mutta katsahdin uudelleen enkä nähnyt tyttöä ollenkaan. Jos se nyt edes oli ollut tyttö. Ainoastaan sään pieksämä harva lato nökötti niityn keskellä.
 
Päätin kuitenkin jättää leivän syönnin tuonnemmaksi. Kiersin niitynreunaa ladon ohi ja jatkoin kompassin osoittamaa suuntaa kohti sivistynyttä maailmaa.
 

 
Pakinaperjantai #292