Syksyn kaljuksi parturoimassa rantalepikossa käyskentelevä kruunupäinen hirvisonni säikähti pahanpäiväisesti nähdessään kontiot ja ryntäsi metsään minkä sorkista pääsi. Ihan turhaan, sillä eiväthän Jore ja Rellu oikeasti mitään karhuja olleet, eivät edes metsästäjiä, olivatpahan vain turkisliiveihin pukeutuneita kalamiehiä verkkojensa kimpussa. Aamu ei ollut kovin lämmin mutta sade oli loppunut ja ilma oli sumuinen sekä hiostava, siksi toverukset olivat riisuneet sydvestinsä ja sadeviittansa heti rantaan soudettuaan. Hirvi oli jo kuulomatkan ulkopuolella mutta juuri kesänuttuaan tyylikkääseen talviulsteriin vaihtava orava kuuli hilpeän, ei-ollenkaan-karhumaisen keskustelun:

-Reinhold ystäväiseni, kummanko asetat etusijalle, muikun vai siian mädin?

-Vaikean dilemman eteeni asetit, parahin Yrjö. En noista tohdi valita sillä mieluusti syön molempia. Vaan kuinka on mielestäsi muje parempi valmistaa: savustamalla vai tönkkösuolaamalla?

-Nelikko tönkkösuolattua toki on verraton talvi-iltojen ilo mutta ehkä voisimme kuitenkin pari pöntöllistä savustaa ilostuttamaan tätä päivää.

-Senpä teemmekin. Kyllä marraskuu on sentään kuukausien aatelia.

-Totta, se on ansainnut jälkeläisillekin periytyvän arvonimen Länsi-Kalenterin Herttua.

-Jollei peräti Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, Almanakan Jaarli. Parasta marraskuussa on se, että sunnuntaikalastajat ovat poissa ja ankara, vetinen areena on yksin todellisten gladiaattoreiden käytössä.

-Heidän jotka hirmumyrskyjä ja strutsinmunankokoisia rakeita uhmaten ovat valmiita verkkojansa kokemaan. Siis meidän.

Aamusumun takana uinuva aurinkokin heräsi kuuntelemaan toverusten puhetta. Sitä alkoi naurattaa niin että se haihdutti sumun taivaan tuuliin ja hymyili koko kasvoillaan.

 

1289057675_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Vastaus pakinaperjantain 206. haasteeseen