Tämä on ollut satoisa kesä, ja aina paranee. Saimaa on antanut kuhaa yli villeimpienkin odotusten, mustikoita sai ämpärikaupalla kun vain pihalta metsän puolelle vaivautui, jättimelonit ovat aloittaneet kasvukirin kompostissa, puolukat ja pihjalanmarjat punoittavat jo lupaavasti.

Ja varsinkin sienet, niitä nousee metsiin kuin - sieniä sateella. Siellä on haarakkaita, rusokkaita ja vahakkaita. Valmuskoita, nuljaskoita ja kuukusia. Hytyköitä, haperoita ja mörskyjä. Nyt on varaa mistä valita, ja niin minä valitsenkin.

Tatteja saisi saavisotalla helposti, saunajakkaran kokoisia herkkutatteja on tiepientareillakin niin paljon ettei meinaa sekaan mahtua. Mutta ne ovat jotenkin epäilyttävän limaisia, maistuvat kummalliselle eikä niillä ole edes helttoja niin kuin kunnon sienillä. Joutavat venäläisille ja italialaisille minun puolestani. Haperot taas ovat sellaisia haperoita, murenevat jo koriin. Härmämalikat maistuvat nauriille ja lampaankäävät pihville. Ei ole rehtiä peliä sellainen että esitetään jotain ihan muuta kuin ollaan.


 "Älä syö minua" huutaa tämä seitikki
Veijo Rönkkösen (1944-2010) puutarhassa.

Mutta maitosienet, nam. Karjalaispojan makuhermot kalibroitiin jo pikkumukulana kitkerillä rouskuilla, niissä on oikea sienen maku. Haapasieni, leppärousku, pikkuinen kangassienikin. Ja varsinkin karvalaukku, se on jo niin kauniskin. Korillisen karvalaukkuja poimin eilen illalla ihan koiranlenkityspolun viereltä, eikä se siihen yhteen koriin tule jäämään. 
 
Sienevää viikonloppua, ystävät.