Mazzel huokaisi. Näinkö tämän piti päättyä?
 
Kaikki oli alkanut niin lupaavasti. Hän se näki tähden kaukoputkellaan, hän se aavisti että uusi kuningas oli syntynyt. Sen jälkeen oli itsestään selvää että hän valittiin mukaan matkalle jolle muuten pääsivät vai vanhimmat ja arvostetuimmat tietäjät. Neljän hengen karavaani: Vanha kokenut astrologi Balthasar, kaikki maailman kielet taitava Caspar ja luonnontieteet suvereenisti hallitseva Melchior. Sekä hän, nuori nouseva kyky. Pääsy viisasten neuvostoon oli oikeastaan varma tämän jälkeen.
 
Juudeassa se oli tapahtunut, niin Caspar oli päätellyt tutkailtuaan arabian-, kreikan- ja vielä arameankielisiäkin kirjoituksia. Kamelit eväillä ja lahjoilla kuormattuna he lähtivät matkaan pasuunaorkesterin soittaessa ja kansan hurratessa. Matka kulki joutuisasti ja määränpää läheni.
 
Mutta sitten yhtenä tähtikirkkaana yönä, keskellä Arabian aavikkoa Mazzel teki kohtalokkaan virheensä. Hän heräsi keskellä yötä ja näki kuinka tähti loisti pohjoistaivaalla ihmeen kirkkaana. Tunsihan hän toki Pienen Karhun ja Pohjantähden, ei se ollut sama tähti jota seuraten he matkalle olivat lähteneet. Kuitenkin hänestä tuntui kuin Polaris olisi kutsunut häntä ja luvannut jotain suurta. Varmasti hän löytäisi uuden kuninkaan ja ensimmäiseksi saisi omat lahjansa kuninkaalle luovuttaa. Hiljaa hän nousi kamelinsa selkään ja maiskauttaen vaimeasti komensi sen matkaan.
 
Mazzelin matka kulki pohjantähden perässä aina vain kauemmas pohjoiseen. Hän kulki halki Kappadokian ja Kraatian. Hän oli jäädä sotilaallisesti marssivien germaanirykmenttien jalkoihin. Hän kyseli neuvoa kirkasta juomaa rakastavilta, haikeita laulujaan iltanuotioillaan veisaavilta slaaveilta. Etsittyä kuningasta ei vain löytynyt. Viimein hän saapui pohjoiseen maahan joka oli saanut nimensä siitä että siihen maailma loppui. Se tuntui enteeltä, tänne matkakin loppuisi, löytyisipä etsitty tai ei.
 
Elettiin vuoden pimeintä aikaa, päivänvaloa pohjantähden maassa oli vain muutama tunti. Talvisen illan hämärtyessä Mazzel näki oudon paikan. Ei se kuninkaanlinnalta näyttänyt, pikemminkin jonkun pohjoisen maagin asumukselta. Salaperäinen puutarha oli täynnä outoja hiljaisia hahmoja joka puolelta maailmaa, satakunta pientä miestä jopa joogasi ihan kuin kotipuolessa. Ehkä puutarhan omistaja osaisi neuvoa tien kuninkaan luo. Mazzel hoputti kameliaan joka viimeisillä voimillaan asteli puutarhan keskelle ja pysähtyi siihen.
 
Hän katsahti ympärilleen ja huomasi että puutarhan ihmiset eivät liikkuneet. Jokin pohjoinen taika oli muuttanut kaikki kiveksi, jopa kivellä istuva maagi oli kiveä. Yhtään elävää sielua ei näkynyt. Myös kameli huokaisi viimeisen kerran ja kivettyi hänen alleen. Ei kuningasta, vaan kohtalona kivettyä tänne jumalten selän taakse. Hän hymähti alistuneesti.
 
Enemmin itselleen kuin kenellekään muulle hän sanoi: ”Uskoin että löydän sinut. Luulin että ihastuisit lahjoihini ja ylistäisit viisauttani, ehkä ottaisit minut hovisi ylimmäiseksi tietäjäksi. Mutta epäonnistuin kaikessa. En löytänyt sinua. Ehkä hyvä niin, sillä minulla ei olisi mitään annettavaakaan sinulle. Rahat menivät tullimaksuihin ja ruokaan, tavaroilla lahjoin germaanit päästämään minut maittensa läpi. Ei minulla olisi viisauttakaan sinulle tarjota, jos olisi niin en olisi tänne kylmään Pohjolaan koskaan tullut. Kamelini kuoli, tyhjin käsin tänne kylmyyteen itsekin kuolen ja kivetyn. Minä luovutan.”
 
Juuri kun Mazzel sulki silmänsä hän näki Lapsen, sen etsityn. Jostain kaukaa mutta kuitenkin ihan läheltä hän kuuli lempeän äänen: ”Tyhjät kädet ovat paras lahja minulle. Nyt olet perillä, tervetuloa.” Jäseniin hiipivä kylmyys kuljetti mukanaan rauhan joka täytti koko hänen ruumiinsa ja mielensä.
 
Taivaasta laskeutuva puhtaanvalkea lumi peitteli pehmästi miehen kameleineen.
 

1292955010_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 
Pakinaperjantain 212. haaste: mielenrauha