Rospuutto, tuo mainio tekosyy kalamiehelle. Syy vaikertaa itsesäälissä kun ei pääse kalaan vaikka muka miten tahtoisi. Syy tarjottavaksi vaimolle joka ihmettelee miksei sitä kalaa koskaan pöydässä näy. Syy lamaantua sohvalle syksyn harmauden nujertamana. Syy päivitellä ilmastonmuutosta kun talvetkin ovat vain yhtä ikuista syksyä.
 

 
Ei tänä syksynä. Tuskin ehdin kesäverkot kuivattaa ja kuuriin kantaa kun ensimmäiset pilkkiukot jo rantajäitä kokeilivat. Ja viimein eilen, tasan viikko siitä kun veneen talviteloille käänsin, aurinko nousi valaisemaan hohtavanvalkeaa järvenselkää. Oli ihan pakko alkaa etsiä tuuria ja avannonkansia, viritellä naruja ja käydä gepsin kanssa vatuloimassa keskusavannon paikkaa.
 

 
Tänään illan pimetessä homma oli valmis ja verkot vetisessä haudassaan vaanimassa pahaa-aavistamattomia matikoita. (Tai kukaties vaikka saamme jouluhauen presidentilliseen tapaan.) Alkava lumisade viimeisteli vielä avantojen suojauksen pakkasta vastaan.