Meillä ammattikoulussa ei jonninjoutavia murheita keksimällä keksitä, siksi ohjelmassa luki selkeästi joulukirkko, ihan niin kuin joka vuosi. Vanha kunnon Lappeen Marian kirkko pappeineen ja jouluevankeliumineen, virret, sellomusiikit, kaikki niin kuin pitääkin.
 
Ennen kirkkoon astumista opettajat varmistivat että kännykät ovat äänettömällä, paikalleen istumisen jälkeen muistutettiin pipoista. Viisisataa nuorta lauloi virret äänettömästi ja suut kiinni niin kuin ammattikoululaisen kuuluukin. Viisisataa nuorta kuunteli huvittuneisuuden, myötätunnon ja myötähäpeän sekaisin tunnelmin kun ilosanoma luettiin stadin kielellä (miksei karjalaksi, mainiota Matti J. Kurosen tekstiä hyödyntäen?). Mutta olen ihan vissi että ajatus kaikesta ihan pihalla  olevasta, mutta silti paksuksi pukatun tyttökaverin rinnalla pysyvästä Joosefista kosketti monia, samoin papin meille antama herran siunaus.
 
Kirkon jälkeen viisisataa nuorta marssi aurinkoisessa pakkassäässä koululle joulupuurolle ja opintokorttia hakemaan. Ja ainakin kolmesataa nuorta huikkasi pois lähtiessään opettajalleen Hyvää Joulua.

 
1261513190_img-d41d8cd98f00b204e9800998e
 

Nytpä lausun ennustuksen: Viiden vuoden päästä joulukirkko on paljon nykyistä äänekkäämpi paikka kun viisisataapäinen joukko laulaa täysin palkein Jumalalle kunniaa. Sillä jo nyt nuoret laulavat, yksin ja yhdessä. Pleikkareihin ja nintendoihin ostetaan mikit ja singstarit ja niiden äärellä myös vietetään aikaa. Pikkuhiljaa laulusta tulee niin luonteva yhdessäolon muoto että virretkin taittuvat ihan siinä huomaamatta. Varmaan silloin karjalaisten laulukin tosiaan kajahtaa kevätjuhlan kruununa.